Materiaalit

Inhimillisen turvallisuuden ajattelutapa on vaikuttanut pysyvästi kylmän sodan jälkeisen maailmanpolitiikan ymmärtämiseen ja toteutettavan politiikan reunaehtoihin. Ajattelutavan käänteentekevästä vaikutuksesta ja valtavasta potentiaalista huolimatta se alkoi vuosituhannen vaihteessa kerätä kohdalleen kasvavaa kritiikkiä. Erityisen polttavaksi nousi tarve etsiä keinoja, joilla kaikenkattavalta ja teoreettiselta vaikuttava ajattelutapa kyettäisiin operationalisoimaan, eli jalostamaan edelleen käytännön politiikkaa ja tutkimusta ohjaaviksi tarkennetuiksi periaatteiksi ja käytännöiksi.

Inhimillisen turvallisuuden kannattajille tämä on luonut haasteen, joka koskee niin kansalaisjärjestötason toimijoita, poliitikkoja kuin käsitteen ympärillä vilkkaana käyvää akateemista keskusteluakin: miten ajattelutapa on määriteltävissä tarkemmaksi, käytännön politiikkaa ohjaavaksi käsitteeksi ilman, että se menettää sen lähtökohtaisina vahvuuksina pidettyjä ihanteita, kuten kokonaisvaltaisuutta ja ihmislähtöisyyttä? Haaste on poikinut 2000-luvun kuluessa lukuisia tarkennus- ja operationalisointiyrityksiä, joista osaa pyrin tässä artikkelissa lyhyesti tarkastelemaan ja vertailemaan.

Miksi inhimillisen turvallisuuden ajattelutapa tulisi operationalisoida?

Inhimillisen turvallisuuden politiikka saavutti merkittävää nostetta varsinkin YK:n piirissä 1990-luvulla. Lisäksi Kanadan, Norjan ja Japanin kaltaisten keskisuurten valtioiden inhimillisen turvallisuuden sävyttämät ulkopoliittiset avaukset lisäsivät ajattelutavan vetovoimaa. Suosion kasvaessa ajattelutapa alkoi kohdata myös kritiikkiä, sekä sitä suosivilta että ulkoa käsin tarkastelevilta tahoilta. Tutkija Roland Paris kiteytti vuonna 2001 inhimillisen turvallisuuden käsitteelle esitetyn kritiikin lähtökohdat osuvasti: onko inhimillinen turvallisuus todella käänteentekevä ajattelutavan muutos vai pelkästään "kuumaa ilmaa" vailla todellista sisältöä ja suuntaa ?

Paris jäljitti inhimillisen turvallisuuden ongelmat kahteen keskeiseen tekijään: Ensinnäkin inhimillisen turvallisuuden määritelmät olivat liian laajoja ja epämääräisiä. Ne eivät tarjonneet päättäjille eväitä valintoihin vaihtoehtoisten painotusten väliltä, eivätkä toisaalta antaneet tutkijoille selvää kuvaa siitä, mihin inhimillisen turvallisuuden tutkimuksessa tulisi keskittyä. Toiseksi Paris arvosteli käsitteen käyttäjiä sen laajan ja epämääräisen luonteen tukemisesta. Väljä käsite mahdollisti useiden eri tahojen - aina kansalaisjärjestötasolta valtioiden hallituksiin ja ylikansallisten instituutioiden edustajiin - yhteenliittymisen ylevän kattokäsitteen ilmaisemiin tavoitteisiin ilman, että ne juuttuisivat kiistelyyn poliittisten päämäärien priorisoimisesta ja tästä seuraavaan kamppailuun inhimillisen turvallisuuden käytännön toteuttamiselle varatuista resursseista.

Myös maailmanpoliittinen tilanne muuttui vuosituhannen alussa. Siinä missä 1990-luku oli otollisempi inhimillisen turvallisuuden politiikan nousulle, siirsi syyskuun 2001 jälkeinen tilanne huomiota takaisin kohti kansainvälisen politiikan kovia, sotilasvoimakeskeisiä arvoja, jotka inhimillisen turvallisuuden puolestapuhujien tuli uudelleen ylittää.

Inhimillinen turvallisuus tiedeyhteisön kiistoissa

Akateemisen yhteisön sisällä inhimillisestä turvallisuudesta alettiin käydä vilkasta keskustelua 2000-luvun alusta eteenpäin . Osa tutkijoista koki, että inhimillinen turvallisuus tulisi "operoida" kytkemällä se mitattavaan määritelmään, jolloin se olisi pelastettavissa perinteisiin, sotilasvoimakeskeisiin turvallisuuskäsityksiin tukeutuvalta kritiikiltä. King ja Murray esittivät vuonna 2001, että inhimillisen turvallisuuden kokemisen aste tulisi määritellä suhteessa ihmisten odotettavissa olevaan elinaikaan "yleisen köyhyyden" ulkopuolella. Todennäköisyys laskettaisiin kaavalla, joka perustuisi toimeentulolle, koulutukselle, terveydelle ja demokratialle määriteltyjen raja-arvojen yhdistelmälle.

David Robertsin mukaan Kingin ja Murrayn lähestymistapa on liian kapea, sillä se asettaa köyhyyden ainoaksi inhimillisen turvallisuuden määrittäjäksi . Roberts on sen sijaan ehdottanut, että tutkijayhteisön tulisi siirtyä turvallisuuden asteen määrittelemisestä inhimillisen turvattomuuden mittaamiseen. Robertsin ehdottama mittari, alle viisivuotiaiden ennustettu kuolleisuusaste , rajaisi kuitenkin inhimillisen turvallisuuden edelleen lähinnä perinteisiin kehityspoliittisiin kysymyksiin; henkilökohtaisen-, poliittisen- ja yhteisöturvallisuuden kysymyksiä (esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksia ja tasa-arvokysymyksiä) olisi jo huomattavasti vaikeampi tulkita kattavasti Robertsin ehdottaman mittariston kautta.

Kaikki inhimillisen turvattomuuden kokemukset ja niiden syyt eivät ole mitattavissa objektiivisilla, kulttuurivaihteluista ja henkilökohtaisista näkemyseroista vapailla mittareilla. Se, mitä ihmiset kokevat sietämättömäksi ja epäinhimilliseksi, vaihtelee ajasta ja paikasta riippuen. Samalla tiettyjen inhimillisen turvallisuuden osatekijöiden (kuten köyhyyden ja terveyden) priorisoiminen saattaa johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset kokevat henkilökohtaista kärsimystä tilannetta ulkoapäin tarkastelevien tahojen "mittaristojen" näyttäessä vihreää valoa. Kansallisvaltion tasolle pysähtyvät mittaristot eivät myöskään paljasta toisinaan huomattaviakin valtion sisäisiä tai alueellisia eroja inhimillisen turvattomuuden kokemisessa - turvallisuuden inhimilliset piirteet ulottuvat pitkälle tilastojen taakse ja yli.

Kokonaisvaltaisen lähestymistavan puolustajat korostavatkin kernaasti, että inhimillisen turvallisuuden kokemisen eri osatekijät - kuten esimerkiksi YK:n kehitysjärjestö UNDP:n vuonna 1994 määrittelemät seitsemän kategoriaa - ovat lähtemättömästi kietoutuneet yhteen, eikä niitä ole näin ollen mielekästä pilkkoa erilleen. Inhimillisen turvallisuuden potentiaalin ei tällöin nähdä piilevän sen tarkassa määrittelemisessä vaan sen käänteentekevässä vaikutuksessa suhteessa kokonaisiin ajattelutapoihin. Myös turvattomuuden syiden ja seurausten suhdetta tulee arvioida monisyisesti. Esimerkiksi köyhyys ja taloudellinen epätasa-arvo voivat yhtä lailla olla osa konfliktin syytä kuin sen seuraustakin. Lisäksi tarkastelutasomme on viimeinkin ylitettävä kansallisvaltiokeskeisyyden asettamat rajoitteet. Huomio on kiinnitettävä alueisiin, yhteisöihin ja viime kädessä yksilöihin.

Inhimillinen turvallisuus käytännön maailmanpolitiikkana

Käytännön maailmanpolitiikassa inhimillistä turvallisuutta on sovellettu laajalla rintamalla. Inhimillistä turvallisuutta on pyritty jalostamaan niin yksittäisten valtioiden ulkopolitiikan keskeiseksi nimittäjäksi (esimerkiksi Kanada ja Japani), alueellisten yhteisöjen turvallisuuspoliittiseksi doktriiniksi (esimerkiksi EU, ASEAN ja Afrikan unioni) sekä ylikansallisten organisaatioiden (YK) ja kansalaisjärjestötason toimijoiden määritelmiksi. Tämä on tuottanut joukon erilaisia käsityksiä inhimillisen turvallisuuden päämääristä ja näiden saavuttamiseksi varatuista keinoista. Käsitteen tarkennetut määritelmät muotoutuvat tällöin kunkin toimijan omia poliittisia tavoitteita ja toimintakulttuuria vasten.

Kanada ja Japani muotoilivat 1990-luvun lopulla ensimmäisinä valtioina oman ulkopolitiikkansa julkilausutusti inhimillisen turvallisuuden pohjalta. Lopputuloksena syntyi kaksi toisistaan poikkeavaa tulkintaa. Kuten myöhemmin akateemisissa debateissa, myös tässä jaottelussa vaikuttavat keskeisesti inhimillisen turvallisuuden laajan ja kapean määritelmän väliset tulkintaerot.

Kanadan suosima tulkinta pyrki kaventamaan YK:n kehitysjärjestön alkuperäistä muotoilua suoraa fyysistä väkivaltaa ja konflikteja (freedom from fear) koskeviksi kysymyksiksi. Kanadan määritelmässä inhimillinen turvallisuus tarkoitti "vapautta vaikutuksiltaan laajoista, ihmisten oikeuksia, turvallisuutta ja elämää koettelevista uhkista". Keinoiksi Kanada asetti kansainvälisten lakien ja normien rakentamisen sekä näiden toimeenpanon edellytysten vahvistamisen. Kavennusyrityksestään huolimatta Kanadan määritelmä jäi kriitikoiden mukaan edelleen liian laajaksi ja yleiseksi. Toisaalta Kanadan ajaman politiikan käytännön ansiot henkilömiinojen käytön kieltävän Ottawan sopimuksen ja kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen perustamisen suhteen ovat kiistattomia.

Japani aloitti oman inhimillisen turvallisuuden politiikkansa samoihin aikoihin Kanadan kanssa. Japanin toteuttama politiikka perustui edelleen YK:n kehitysjärjestön lanseeraamaan laajempaan tulkintaan, eikä sitä pönkitetty uusilla käsitteellisillä määritelmillä . Japanin lähestymistapa keskittyi tietoisesti aasialaisiin lähtökohtiin. Aasiassa valtioiden koskemattomuuden periaatetta oli edelleen alueen historiallisista taustoista johtuen vaikea ohittaa, mikä jätti esimerkiksi sotilaallisiin väliintuloihin liittyvät kysymykset Japanin "pehmeämmän" linjan ulkopuolelle. Suojeluvastuuperiaatteen ja yleismaailmallisten ihmisoikeuskysymysten sijasta Japani alkoi painottaa inhimillisen turvallisuuden taloudellista ja sosiaalista ulottuvuutta.

Myös Aasiassa 1990-luvun lopussa vellonut finanssikriisi vaikutti Japanin omaksumaan lähestymistapaan. Inhimillisen turvallisuuden teema levisi finanssikriisin seurauksena myös Kaakkois-Aasian yhteistyöjärjestön (ASEAN) poliittiselle agendalle. Lisäksi Vuoden 2004 hyökyaaltokatastrofi ja vuotta aikaisemmin kiihtynyt SARS-epidemia saivat Thaimaan silloisen ulkoministeri Surin Pitsuwanin ja myöhemmin Filippiinien presidentti Gloria Macapagal-Arroyon kaltaiset poliitikot korostamaan ihmislähtöisen turvallisuusajattelun tärkeyttä Aasian tulevaisuudelle. Pitsuwan muistutti, että vaikka Aasiaa koetelleiden kriisien syyt olisivatkin muualla, ovat ne kaikki tuottaneet seurauksia inhimilliselle turvallisuudelle. Pitsuwanin aloitteesta ASEAN ryhtyi painottamaan sosiaalisten turvaverkkojen merkitystä aasialaisten turvallisuudelle .

Japani panosti inhimillisen turvallisuuden politiikkaan myös omia lähialueitaan laajemmin tukemalla YK:n inhimillisen turvallisuuden säätiön rahaston sekä edelleen inhimillisen turvallisuuden komission perustamista. Taloustieteen nobelisti Amartya Senin ja Sadako Ogatan johtaman komission tavoitteena oli inhimillisen turvallisuuden suosion edistämisen lisäksi kehittää käsitettä käytännön operatiivisena välineenä sekä määritellä suunnitelma tavoitteen toteuttamiseksi. Komission työ kiteytyi vuonna 2003 julkaistuun Human Security Now -raporttiin, jonka määritelmä inhimillisestä turvallisuudesta kuitenkin laajensi käsitettä entisestään; vapaus puutteesta ja pelosta saivat rinnalleen tavoitteen arvokkaan elämän mahdollisuuksien edistämisestä.

Raportti ei lopulta tarjonnut poliitikkojen ja käytännön toimijoiden janoamaa politiikan toteuttamisen reseptikirjaa. Raportissa kuitenkin esitettiin, että inhimillisen turvallisuuden politiikan tulee suojella inhimillisen elämän "ensisijaisia ydinarvoja" (vital core) . Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että toimijoiden tulee määritellä tietyt ydinarvot kaikkien mahdollisten arvojen joukosta. Turvallisuusuhkat eivät ole olosuhteista ja ajasta riippuen samanarvoisia inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta, vaan ne on asetettava järjestykseen, jotta pitkäjänteinen ihmisten vaikutusmahdollisuuksia vahvistava politiikka olisi mahdollista.

Myös Afrikan unioni ja Amerikan valtioiden järjestö (OAS) ovat nostaneet inhimillisen turvallisuuden esiin julistuksissaan ja sopimuksissaan. OAS korosti Amerikkojen turvallisuutta käsittelevässä julistuksessaan vuonna 2003, että "turvallisuuden perustana ja päämääränä tulee olla yksittäisten ihmisten suojeleminen. Saamme vahvistettua turvallisuutta keskittymällä sen inhimilliseen ulottuvuuteen" .

Afrikan unionille inhimillisen turvallisuuden teemat tulivat 1990-luvulta panafrikkalaisen liikkeen ja Afrikan yhtenäisyysjärjestön perintönä. Esimerkiksi Afrikan unionin koskemattomuuden ja yhteisen puolustuksen sopimuksessa inhimillinen turvallisuus määriteltiin yksilöiden kulttuuristen, sosiaalisten, taloudellisten, poliittisten ja ympäristöön liittyvien perustarpeiden takaamisena. Lisäksi jäsenvaltioiden tuli sitoutua ihmisoikeuksien edistämiseen ja hyvän hallinnon rakentamiseen. Ajattelutapa on kohdannut Afrikassa myös vastustusta. Osa Afrikan poliittisesta eliitistä pelkää inhimillisen turvallisuuden periaatteiden vaarantavan heidän valta-asemaansa. Toisaalta ajattelutavan koetaan edustavan länsimaisten teollisuusvaltioiden intressejä, ei afrikkalaisten omia lähtökohtia.

Kaksi esimerkkiä operationalisoinnista

Inhimillisen turvallisuuden keskeiset tavoitteet olivat vuosien saatossa saaneet entistä selkeämmän muodon - etenkin suhteessa perinteisiin valtiokeskeisiin ja sotilasvoimapohjaisiin lähestymistapoihin -, mutta tarve toimintaa ohjaavalle ja päämääriä priorisoivalle käytännön muotoilulle oli edelleen suuri. Siinä missä inhimillinen turvallisuus on toiminnan tavoite ja päämäärä, tuli sille asetettujen toimintaperiaatteiden taata, että käytännön poliittiset aloitteet, näille varatut välineet ja toteutus heijastavat toimintaa ohjaavan käsitteen arvoja ja luonnetta.

2000-luvun kuluessa perustettiin edelleen useita inhimillisen turvallisuuden ajattelutapaan nojautuvia työryhmiä. Esimerkiksi professori Mary Kaldorin johtama Human Security Study Group on pyrkinyt operationalisoimaan inhimillisen turvallisuuden politiikkaa Euroopan unionin ulkosuhteiden perustaksi. Ensimmäiset suosituksensa Kaldorin ryhmä julkisti vuonna 2003 niin sanotussa Barcelonan raportissa . Vuoden 2007 Madridin raportissa ryhmä tarkensi suosituksiaan ohjelmaksi, jonka kuusi inhimillisen turvallisuuden operationalisoimiseksi esittämää periaatetta ovat tiivistetysti seuraavat:

1) Ihmisoikeuksien kunnioittamisen ensisijaisuus: siviilien ja heidän yhteisöjen turvallisuuden, arvon ja hyvinvoinnin kunnioittaminen on inhimillisen turvallisuuden käytännössä aina muita tavoitteita, kuten vihollisten kukistamista, ensisijaisempia.

2) Legitiimin poliittisen auktoriteetin luominen: ulkopuolelta tehtyjen väliintulojen tulee tavoitella luotettavan valtiollisen, ylikansallisen tai alueellisen auktoriteetin luomista.

3) Alhaalta ylöspäin lähestyminen: paikallisia yhteisöjä tulee tukea, jotta he pystyvät itse luomaan edellytykset kestävälle ja tasapainoiselle rauhalle.

4) Tehokas multilateralismi: Inhimillisen turvallisuuden operaatiot tule toteuttaa laaja-alaisena kansainvälisenä yhteistyönä, joka pohjautuu kansainväliseen lakiin ja johon osallistuvat niin kansallisvaltiot, alueelliset organisaatiot kuin ei-valtiolliset toimijatkin. Tehokkuudella viitataan tarkennettuun työnjakoon eri toimijoiden työnkuvien välillä.

5) Yhtenäinen alueellinen lähestymistapa: Kriisejä tulee tarkastella alueellisesti, sillä turvattomuus jakautuu kriisialueilla usein valtioiden rajojen yli. Myös alueellisia dialogeja ja rajat ylittäviä operaatioita tulee tukea.

6) Selkeä ja läpinäkyvä strategia: Euroopan unionin väliintuloilla tulee olla selkeä laillinen tuki, läpinäkyvä valtuutus sekä yhtenäinen kokonaisstrategia. Operaatioiden tulee lisäksi olla siviilien johtamia.

Raportin ehdottamaa "inhimillisen turvallisuuden doktriinia" tulisi tukea luomalla Euroopan unionin operaatioihin osallistuville erillinen inhimillisen turvallisuuden harjoitusohjelma sekä toteutettujen operaatioiden arviointijärjestelmä . Raportin lähtökohdat peilaavat selvästi tietyn poliittisen kokonaisuuden, Euroopan unionin, arvoja, tarpeita ja lähtökohtia. Tällä on hyvät ja huonot puolensa. Voidaan olettaa, että poliittisiin rakenteisiin istutettaessa inhimillisen turvallisuuden politiikalla on edellytyksiä tuottaa myös käytännön poliittisia aloitteita (on kokonaan toinen kysymys, ovatko Euroopan unionin käymisvaiheessa olevat ulkosuhdehallinnon rakenteet todella parhaalla mahdollisella tavalla valmiita periaatteiden toimeenpanemiseksi).

Toisaalta tällöin joudutaan joustamaan eräistä inhimillisen tuvallisuuden keskeisistä lähtökohdista. Madridin raportin esittämistä periaatteista on havaittavissa tilannesidonnaisen ja ihmislähtöisen politiikan sekä toisaalta ylhäältä johdettujen operaatioiden ja poliittisen auktoriteetin muodostamisesta aiheutuva ristiriita. Jos operaatioiden tulee perustua selkeisiin, ennalta määriteltyihin poliittisiin tavoitteisiin (poliittisen auktoriteetin pystyttäminen ja toimintaa suuntaava kokonaisstrategia), mitä edellytyksiä operaatioilla on joustaa inhimillistä turvattomuutta kohteessa kokevien ihmisten yksilöllisten ja muuttuvien tarpeiden edessä?

Lisäksi voidaan katsoa, että Madridin raportin periaatteet tarjoavat selvemmin edellytyksiä akuuttien, ihmisten fyysistä turvallisuutta uhkaavien kriisien kohtaamiseen - asia tosin myönnetään myös itse raportissa . Vaikuttaisikin siltä, että Madridin raportti nostaa operaatioiden suunnittelua ja tehokkuutta suuntavat arvot esimerkiksi turvallisuusuhkien moniulotteisuuden ja niiden ennaltaehkäisemisen tavoitteiden edelle. Jännitteet nousevat esille, kun Madridin raporttia verrataan Shahrbanou Tadjbakhshin työryhmän (Centre for Peace and Human Security (CPHS)) luomiin periaatteisiin, jotka kehitettiin YK:n inhimillisen turvallisuuden yksikön projekteja varten .

Toisin kuin Mary Kaldorin työryhmä, joka asettaa operationalisointinsa tietyn poliittisen kulttuurin asettamiin reunaehtoihin, lähti Tadjbakhshin työryhmä liikkeelle inhimillisen turvallisuuden käsitteellisestä määritelmästä, josta käytännön politiikkaa ohjaavat periaatteet tulee johtaa. Tadjbakhshin työryhmän käyttämä määritelmä yhdistää ajatuksen turvallisuuden kannalta ensisijaisista ydinarvoista sekä YK:n kehitysjärjestön seitsemästä turvallisuuden kategoriasta. Sabina Alkire kiteyttää määritelmän seuraavasti: "inhimillisen turvallisuuden päämääränä on turvata kaikkien ihmisten elämän ensisijaiset ydinarvot vakavilta ja läpitunkevilta uhkilta tavalla, joka tukee ihmisläheisten arvojen pitkäjänteistä täyttymistä" . Vastaavasti Tadjbakhshin työryhmän operationaaliset periaatteet ovat tiivistetysti seuraavat:

1) Ihmislähtöisyys: Inhimillisen turvallisuuden politiikan tulee aina keskittyä ihmisiin - niin yksilöinä kuin yhteisönsä jäseninä. Myös toteutettavan politiikan ja toiminnan tuloksia tulee aina arvioida suhteessa yksilöiden voimavaraistumiseen.

2) Kokonaisvaltaisuus ja moniulotteisuus: Turvattomuuteen tulee vastata kokonaisvaltaisilla ja moniulotteisilla ratkaisuilla. Käytettävien strategioiden tulee perustua analyysiin, jossa turvattomuus ymmärretään monitahoisena kokemuksena, jota eri ihmiset ja toimijat voivat tuntea monin eri tavoin.

3) Monialaisuus: Inhimillinen turvallisuus syntyy aina turvallisuuden, kehityksen ja ihmisoikeuksien välisestä positiivisesta ja välttämättömästä yhteydestä. Inhimillistä turvallisuutta tulee edistää monialaisilla projekteilla, joilla pyritään maksimoimaan positiivisia ja minimoimaan negatiivisia vaikutuksia sekä edistämään eri toimijoiden tavoitteiden ja toiminnan välistä yhtenäisyyttä.

4) Tilannesidonnaisuus: Inhimillisen turvallisuuden tulee aina lähteä liikkeelle paikallisten olosuhteiden vaatimuksista ja pyrkiä ottamaan huomioon niiden asuttamien yhteisöjen näkemykset. Tämä vaatii syvällistä, tilannesidonnaista analyysia, jossa otetaan huomioon paitsi alueelliset myös tarvittaessa kansalliset ja ylikansalliset tekijät.

5) Suojelu, voimavaraistaminen ja keskittyminen ennaltaehkäisyyn: inhimillisen turvallisuuden politiikan tulee viime kädessä estää uhkia kohdistamalla huomio tilanteen perimmäisiin syihin sekä kehittämällä näihin ennaltaehkäiseviä vastauksia.

CPHS:n luomat periaatteet vaikuttavat joustavilta erilaisten kansalaisjärjestöjen ja ylikansallisten organisaatioiden käytettäviksi. Esimerkiksi Kriisinhallintakeskus CMC Finland on sittemmin ottanut kyseiset periaatteet käyttöönsä omassa harjoitusmanuaalissaan . Kokonaisvaltaisuuden ja monialaisuuden vaatimukset lisäävät joustavuutta, jota rinnakkaisten järjestöjen ja toimijoiden käytännön toiminta kriisitilanteissa vaatii. Laaja turvallisuuskäsitys antaa eväät olosuhteiden sekä syy- ja seuraussuhteiden kattavalle analyysille. Tilannesidonnaisuuden ja ihmislähtöisyyden vaatimukset taas takaavat ideaalitilanteessa sen, että toteutettava politiikka ja käytännön humanitaarinen työ vastaavat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten todellisia tarpeita.

Inhimillisen turvallisuuden operationalisointi tulevaisuudessa?

Kyynikko saattaisi hyvin huomauttaa, että kaikki nämä määritelmät, tarkennukset ja operationalisoinnit eivät juuri lohduta niitä miljoonia ihmisiä, jotka parhaillaankin elävät keskellä inhimillistä kärsimystä. Inhimillisen turvallisuuden saavutukset mitataan lopulta aina käytännössä, ei akateemisten julkaisujen määrässä tai työryhmien raporteissaan esittämien periaatelistausten kattavuudessa. Käytännön soveltamisen taitojen lisäksi tarvitaan poliittista tahoa, joka kiinnittää tietoisesti huomion turvallisuusajattelun inhimilliseen ulottuvuuteen.

Käytäntöä edeltävät kuitenkin aina uskomukset ja tavat, joilla ihmiset maailmansa kohtaavat. Eräs inhimillisen turvallisuuden keskeisistä vahvuuksista onkin edelleen sen potentiaalissa vaikuttaa kokonaisten ajatustapojen muutokseen: parhaimmillakaan mahdollisilla raaka-aineilla ja työvälineillä ei valmisteta huippuateriaa, jos reseptikirja on hukassa. Lisäksi makumieltymykset vaihtelevat - aterian onnistuminen riippuu myös siitä, osaako reseptikirjan käyttäjä valita oikeat reseptit ja soveltaa niitä tilannesidonnaisesti paikallisiin makumieltymyksiin.

Inhimillisen turvallisuuden politiikan keskeisin haaste on sen kokonaisvaltaisuuden potentiaalin säilyttäminen, varsinkin käsitettä operationalisoitaessa. Pessimistisimmät kriitikot ovatkin huomauttaneet, että kapea-alainen, suoraa fyysistä turvallisuutta korostava tulkinta on latistanut inhimillisen turvallisuuden vain hyväosaisten valtioiden taloudellisia ja sotilaallisia väliintuloja - jopa uuskolonialismia - moraalisesti oikeuttavaksi termiksi . Toisin sanoen, operationalisointia ei tule toteuttaa kokonaisvaltaisuuden ja politiikan eettisen laadun kustannuksella.

Kuten Kaldorin työryhmän jäsenenäkin toiminut tutkija Marlies Glasius huomauttaa, tulee inhimillisen turvallisuuden politiikan rakentaa myös tulevaisuudessa siltaa perinteisen turvallisuuspolitiikan ja kehityspolitiikan välille. Kokonaisvaltaisen inhimillisen turvallisuuden politiikan tulisi vaikuttaa hyväosaisten valtioiden politiikassa aina maahanmuuttopolitiikkaa, kauppapolitiikkaa ja ylikansallisille järjestöille suunnattavia määrärahoja myöten. Samalla tulisi muistaa, että myös kotona tulee käyttäytyä hyvin; perinteisesti inhimillistä turvallisuutta vientituotteena tarjoavien valtioiden tulee vastata sisäisiin inhimillisen turvallisuuden ongelmiinsa.

Kokonaisvaltaisen lähestymistavan operationalisoimiseksi Glasius ehdottaa inhimillisen turvallisuuden työntekijän koulutusohjelmaa. Glasius hahmottelee visioissaan eräänlaista superosaajaa, jossa yhdistyisi perinteisen sotilaan, poliisin, humanitaarisen työntekijän, tiedusteluviranomaisen sekä byrokraatin parhaat puolet. Päälle lisättäisiin vielä "humanistinen ja kokonaisvaltainen" eetos, erikoistumistaidot sekä kyky eri kulttuurien ja alueiden poliittisten perinteiden ymmärtämiseen.

Vaikka Glasiuksen ehdotus inhimillisen turvallisuuden supertyöntekijästä vaikuttaa radikaalilta, antaa se osviittaa kaikista niistä kysymyksistä ja ongelmista, joita avustustyöntekijät ja muut toimijat inhimillisen turvattomuuden täyttämässä työssään kohtaavat. Tässä teoksessa inhimillistä turvallisuutta lähestytään juuri tästä näkökulmasta: ymmärrystämme inhimillisestä turvallisuudesta tulee syventää myös esittelemällä käytännön esimerkkejä ja kokemuksia. Nämä kokemukset - niiden sisältämät opetukset tehdyistä virheistä ja saavutetuista onnistumisista - antavat uutta näkökulmaa paitsi siihen, mitä inhimillinen turvallisuus voi ylipäätään tarkoittaa, myös siihen, millä periaatteilla näitä tarkoituksia tulisi tulevaisuudessa operationalisoida.

Tapio Juntunen on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja toimii Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkoston inhimillisen turvallisuuden kampanjan projektikoordinaattorina. Tutkimustyössään Juntunen on keskittynyt turvallisuustutkimukseen sekä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan traditioihin.