Artikkelit ja muistiot

Inhimillisen turvallisuuden taustamuistio on kirjoitettu KATUn järjestämään Inhimillisen Turvallisuuden seminaariin 5.-6.6.2007

Liite	Koko
Taustamuistio inhimillisen turvallisuuden käsitteestä 0106.pdf	208.43 Kt

Liite	Koko
kansjarj_rooli.pdf	89.93 Kt

Politiikassa törmää usein välttämättömyysretoriikkaan, joka perustuu milloin taloudellisten, milloin maantieteellisten, milloin prosesseihin liittyvien realiteettien korostamiseen. Näillä "välttämättömyyksillä" ylläpidetään usein jähmeitä taloudellisia rakenteita, joilla käytännössä jarrutetaan yhteiskunnallisia muutoksia. Esimerkiksi yhä suurempia sotilasbudjetteja ja aseriisunnan hitautta perustellaan usein varsin vaihtoehdottomalla välttämättömyyspuheella.

Turvallisuuspolitiikassa taloudellisia realiteetteja olisi analysoitava nykyistä syvällisemmin. Turvallisuus maksaa, mutta on myös tapoja tuottaa sitä kestävämmällä ja edullisemmalla tavalla, kuin sotilasbudjetteja jatkuvasti paisuttamalla.

Sodankäynti on kallista puuhaa, puhumattakaan kriisin jälkeisestä yhteiskunnan jälleenrakentamisesta, ympäristötuhojen seurauksista ja inhimillisestä kärsimyksestä. Jos turvallisuutta tarkasteltaisiin vain taloudellisesta näkökulmasta, olisi realistisempaa ja kustannustehokkaampaa pyrkiä puuttumaan erilaisten konfliktien syihin ja niiden puhkeamisen ennaltaehkäisyyn. Se tulisi pidemmällä aikavälillä halvemmaksi, kuin sotilaallinen varustelukierre, aseelliset konfliktit ja hajoavat yhteiskuntarakenteet.

Muutama vuosi sitten maailmanpankin entinen pääekonomisti Nicholas Stern julkisti tunnetun raporttinsa, jossa kerrottiin ilmastonmuutoksen vaikutuksista maailmantalouteen. Viesti oli selkeä: Ilmastonmuutoksen torjuminen ajoissa tulee huomattavasti halvemmaksi kuin sen aiheuttamien seurausten korjaaminen myöhemmin. Sama ennaltaehkäisyn taloudellinen logiikka pätee myös moneen muuhun inhimillistä turvallisuutta horjuttavaan asiaan, kuten esimerkiksi köyhyys- ja kehitysongelmiin, aavikoitumiseen, ruokakriiseihin, ihmisoikeusrikkomuksiin tai pandemioihin.

Inhimillisen turvallisuuden edistäminen tarkoituksenmukaisella politiikkavalikoimalla on järkevää taloudellista suunnittelua. Asevaraiseen turvallisuuteen tukeutuminen on nähtävä kriisinhallinnan viimeisenä keinona, sillä sotilaallisilla keinoilla ei pystytä puuttumaan ongelmien syihin. Niihin puututaan parhaiten hyvin suunnitellulla kehitysyhteistyöllä, siviilikriisinhallinnalla ja rauhanvälityksellä.

Tämän julkaisun tarkoituksena on tarjota paitsi näköaloja inhimillisen turvallisuuden laajaan käsitteeseen, myös konkreettisia esimerkkejä sen rakentamiseksi. Suuri kiitos kirjan toimittajille ja kirjoittajille!

Kirjoittaja kysyy, miten erottelu valtioiden ihmisoikeusrikkomusten, ei valtiollisten toimijoiden loukkauksien tai aseellisten joukkojen välisen konfliktin välillä on hyödyllinen, kun inhimillinen turvallisuus on joka tapauksessa jo vaarantunut ja väkivalta kohdistuu joka tapauksessa pääosin siviileihin.

Suomalaiselle ajatus inhimillisestä turvallisuudesta ja sen erottamattomasta yhteydestä maan turvallisuuteen ja kehitykseen ei tunnu kovin vieraalta. Suomalaisen hyvinvoinnin perustalla ei ole pelkästään teknologinen osaaminen vaan hyvä sosiaalinen kehitys, jossa luottamus yhteiskuntaan ja sen suojaaviin instituutioihin on vallitseva.

Kun olin ETYJ:n ihmiskaupan erityisedustajana, minulla oli suhteellisen usein mahdollisuus tavata kansainvälisten järjestöjen ihmisoikeuksien parissa toimivia edustajia ja sen perusteella voin todeta, että käsitys huonoista ajoista on yhteinen. Vähäinen kiinnostus ihmisten oikeuksien toteuttamiseksi arkipäivän elämässä on realiteetti puhumattakaan uusien inhimillistä turvallisuutta uhkaavien tekijöiden nostamisesta poliittiselle agendalle. Onneksi meillä on kansainväliset instituutiot kuten Etyj ja vanhat sitoumuksemme muistuttamassa meitä siitä, että inhimillinen turvallisuus ja ihmisoikeudet on toteutettava yhä uudelleen juuri tämän päivän ihmisiä ja uhkia vastaan.

Ajatus siitä, että valtio ei voi olla turvallinen, elleivät ihmiset elä turvassa, on esiintynyt jo kauan YK:n maailman kehitystä käsittelevissä raporteissa. Brundtlantin raportin Kestävä Kehitys konsepti, UNDP:n inhimillisen kehityksen raportti vuodelta 1994, Millenniumtavoitteet ja inhimillisen turvallisuuden komission raportti Kofi Annanille vuonna 2003, sekä Mary Kaldorin työryhmän ns. Barcelona raportti Javier Solanalle äskettin, ILOn globaalisaation sosiaalisia ulottuvuuksia koskevan maailmankomission raportti vuonna 2004, Helsinki prosessi ja inhimillisen turvallisuuden työryhmä, YK:n siirtolaisuusfoorumi ja tietenkin ETYJ:n turvallisuuskonseptin kolme koria, joissa sotilaallisen ja poliittisen turvallisuuden rinnalle tuotiin taloudellinen ja ympäristö- sekä inhimillinen ulottuvuus Helsingissä 1975.

Mitattaessa inhimillisen turvallisuuden tilaa, on tarkasteltava kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asemaa jokaisessa yhteiskunnassa. Keskittyminen ihmiseen on ensisijaista kuten Sadako Ogata sanoo: ihmisten keskeisten vapauksien turvaaminen ja laajentaminen. Inhimillinen turvallisuus ei toki pyri korvaamaan valtion turvallisuutta vaan täydentämään sitä ja valtioilla on vastuu sen toteuttamisesta. Tälläkin hetkellä meillä on useita todisteita tästä, ns romahtaneista valtioista Ogata esittää, kuten Irak, Afganistan ja Palestiina. Valtiot eivät ole turvallisia, kun ihmiset eivät ole, eivätkä ihmiset ole turvassa, kun vahvaa demokratiaa kunnioittavaa valtiota ei ole. Ihmiskaupalle otollinen tilanne on, kun ihmiset ovat epätoivoisia tulevaisuutensa suhteen.

Ehdottaessaan uutta turvallisuusstrategiaa EU:lle Solanalle jätetty Barcelonan raportti analysoi Eurooppaa uhkaavia tekijöitä siten, että mikään uhista ei ole pelkästään sotilaallinen, eikä niitä siten voida torjua pelkästään sotilaallisin keinoin. Uhkina luetellaan terrorismin lisäksi muun muassa romahtaneet valtiot ja kansainvälinen rikollisuus, joilla on yhteydet toisiinsa. Mary Kaldor, yksi raportin kirjoittajista määrittelee, että kysymys on yksilön turvasta perustavanlaatuista turvattomuutta vastaan. Hän luettelee esimerkkeinä kidutuksen, epäinhimillisen ja alentavan kohtelun, ihmisten häviämisen ja orjuuden kestämättöminä turvattomuuden tiloina, jotka loukkaavat inhimillistä turvallisuutta. Raportti ehdottaa että EU:n tulisi myötävaikuttaa jokaisen ihmisen suojeluun ja ottaa strategiakseen inhimillisen turvallisuuden ensinnäkin moraalisyistä, koska kyseessä on yhteinen inhimillisyytemme, toiseksi legaalisyistä, viitaten YK:n peruskirjaan ja EU:n perussopimuksiin sekä kolmanneksi valistuneesta itsekkyydestä johtuen, koska turvallisuus on jakamatonta.

Valtioiden romahtamisesta ja siitä syystä syntyneissä niin sanotuissa uusissa sodissa Afrikassa, Balkanilla, Keski-Aasiassa ja Kaukasuksella voi hyvällä syyllä kysyä, miten erottelu valtioiden ihmisoikeusrikkomusten, ei valtiollisten toimijoiden loukkauksien tai aseellisten joukkojen välisen konfliktin välillä on hyödyllinen. Väkivalta kohdistuu joka tapauksessa enimmäkseen siviileihin ja ulkoisen ja sisäisen ero hämärtyy. On sanomattakin selvää, että nämä maat voivat muuttua turvallisiksi vain aseellisten yhteydenottojen päättyessä ja inhimillisen turvallisuuden kasvaessa voivat panostaa ihmisten ihmisoikeuksien ja demokratian toteutumiseen. Inhimillisellä turvattomuudella on taipumus laajeta rajojensa ulkopuolelle sekä hyvistä syistä, kun ihmiset hakevat elinmahdollisuuksia muualta tai huonoista syistä, kun syrjäytyneisyys ja turvattomuus purkautuu vihana tai väkivaltana toisia ihmisiä tai kansallisuuksia kohtaan.

Onkin mielenkiintoista, että me kaikki miellämme terrorismin uhan ja taistelun sitä terrorismia vastaan todelliseksi ja tämä on mobilisoinut maailmanpolitiikan, mutta samalla vältämme näkemästä yhteyden siihen inhimilliseen turvattomuuteen, nuorten ihmisten syrjäytymiseen, joka toimii kasvualustana mille tahansa äärimmäisille ja rikollisille voimille jotka käyttävät tilanteen hyväkseen.

Suosittelen lämpimästi Amartya Senin kirjaa Identiteetti ja väkivalta, viisaan miehen ajatusten pohtimista jokaiselle, poliitikolle tai yksityiselle. Sen lukeminen varmasti muuttaa lukijaa. Hän analysoi taipumuksiamme ryhmitellä ihmisiä eri, usein uskonnollisiin, ryhmiin joka johtaa ihmisten välillä todellisen vuorovaikutuksen kuihtumiseen ja kehityksen pysähtyneisyyteen, pahimmillaan se korostaa vihamielisiä stereotypioita ja ajaa ihmiset fundamentalistisiin suuntiin.

Mielenkiintoista on, että tähän kollektiiviseen ajatteluun ja toimintaan syyllistyvät monikulttuurisuuden puolustajien lisäksi myös monikulttuurisuuden vastustajat, ajattelemattomuuttaan. Sen osoittaa lukuisin esimerkein miten identiteetti aina on monikerroksinen; olen äiti, suomalainen, suomenruotsalainen, feministi, oikeistolainen, halosen kannattaja, vasemmistolainen rkp;ssä, kansainvälinen, wieniläinen, poliitikko ja kansainvälinen virkanainen jne. Keskeistä on että yksilö aina valitsee, ehkä tilanteen mukaan omaksumansa identiteettinsä osiot. Niin suosittu kulttuurien välinen vuoropuhelu, joka ETYJ:issäkin on ajateltu lisäävän inhimillistä turvallisuutta ja suvaitsevaisuutta, voi pahimmillaan häivyttää yksilön valinnanmahdollisuudet omaan identiteettiin ja antaa stereotyyppisen kuvan eri uskontoihin kuuluvien ihmisten maailmankuvasta. Pakkoryhmittely esimerkiksi maahanmuuttajaidentiteettiin, jonka joku muu usein uskonnollinen johtaja, usein vanmha mies, voi itse asiassa pakkofundamentalisoida yksilön ja eristää hänet kaikesta kehityksestä ja vuoropuhelusta. Hänet pakotetaan valitsemaan puolta ja mahdollisuuksia on vain kaksi. Voiko häneltä odottaa poikkeamista ulkoapäin määritellyn johtajan valitsemasta tiestä. Amartya Sen käsittelee erityisesti brittejä, hyvästä integraatiopoliittisesta historiasta huolimatta, ja kritisoi Tony Blairin integraatiokeskusteluja juuri siitä, että ne sivuuttavat demokraattisesti valitut ja antavat uskonnollisille johtajille oikeuden edustaa ryhmäänsä kollektiivisesti.

EU;ssa elää joidenkin tutkijoiden mukaan jopa 8 miljoonaa ihmistä ilman virallisia henkilöllisyystodistuksia, muualta tulleita, useimmat rohkean päätöksen tehneitä etsiessään mahdollisuuksia parempaan elämään. Venäjällä arvioidaan elävän yli 12 miljoonaa, Yhdysvalloissa 11 miljoonaa ja Englannissa noin puoli miljoonaa siirtolaista ilman virallisia papereita. Itävallassakin arvioidaan elävän noin 300 000 niin sanottua laitonta siirtolaista. ILO arvioi että näistä yleensä 10 - 20 % elää orjuudenomaisissa olosuhteissa.

Inhimillinen turvattomuus on, kuten edellisessä hallituksen globaaliselvityksessä sanotaan, levinnyt hauraiden ja köyhien maiden ulkopuolelle. Ihmiskauppa, naisten ja lasten kauppa seksiteollisuudelle ja ihmiskauppa pakkotyöhön, tyttöjen, poikien, naisten sekä miesten pitäminen orjamaisissa olosuhteissa on todellisuutta myös meidän maailmanosassamme, jopa suomessa. Tutkimukset osoittavat että ihmiskaupan uhrit löytyvät kaikein haavoittuvista ihmisryhmistä, köyhyydestä, syrjityistä ryhmistä, syrjääntyneistä, ulkomaisista, enimmäkseen naisista, tytöistä ja pojista mutta myös miehistä.

Kahden kerroksen väki on todellisuutta. Ylempi kerros eli hallitus tai lait eivät suojaa ihmisoikeusloukkauksilta, alemman kerroksen lapsille ei ole tarjolla oikeutta kouluun tai terveydenhuoltoon. Ihmisoikeudet ovat arkipäivää vain osalle ihmisiä myös rikkaissa maissa, euroopassa. Inhimillinen turvallisuus strategiana ei voi jäädä vain ulkopolitiikan osaksi vaan sen on oltava universaalinen ja todellinen jokaisen elämässä.

Uskottavuus ja tiukempi ote demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumiselle rikkurivaltioissa edellyttää päättäväistä otetta ihmisoikeuksien toteuttamiselle kotimaassa ja EU:ssa. On mahdoton ajatus, että hallituksen vastuu yksilön ihmisoikeuksien suojelusta yhteiskunnassa jopa vuosia eläneen henkilön kohdalla katkeaa papereihin. Jokaisella on ihmisoikeudet. Jokaisella lapsella pitää olla oikeus kouluun. Miten Suomen hallitus on turvannut niiden lasten oikeuden kouluun, jotka ovat tilapäisellä oleskeluluvalla maassamme, on mielestäni aiheellinen kysymys. Se, miten ilman huoltajaa saapuneet pakolaislapset voidaan suojata rikollisilta ihmiskauppiailta, edellyttää seikkaperäistä ja silti nopeaa lapsen parhaan selvittämistä.

Ihmisten liikkumista voisi varmasti osaltaan paremmin hallita, jos laillisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja olisi enemmän. Inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta laillistaminen toisi huomattavan edun ja vähentäisi muuttajien haavoittuvaisuutta kaikenlaista hyväksikäyttöä vastaan, sekä seksikaupassa että pakkotyössä ja antaisi heille mahdollisuuden antaa suuremman panoksen elinmaansa kehitykseen. Taloustieteilijöiden mukaan siitä hyötyisivät eniten ne vastaanottavat maat, joissa työvoimaa tarvitaan entistä enemmän. Vaikeat olosuhteet tulevat aina ajamaan ihmiset etsimään parempaa ja vastuu elinkelpoisten ja turvallisten yhteiskuntien rakentamisesta on jokaisen hallituksen. Tulevaisuusraportit tuovat uusia uhkia ja syitä ihmisten liikkumiselle: ympäristökatastrofien ja ilmastonmuutoksen muuttaessa elinmahdollisuuksia radikaalisesti tilanne vielä eskaloituu. On tosiasioiden tunnustamista pohtia enemmän sitä, miten inhimillinen turvallisuus näissäkin olosuhteissa turvataan kuin pelkästään sitä, miten rajoillamme ihmiset pysäytetään ja pohtia, miten ihmiset joutuvat asettamaan itsensä alttiiksi rikollisille ihmiskauppaajille ja väkivallalle.

Ulkoministeri Hillary Clinton siteerasi Maailman vesipäivänä 22.3.2010 asiantuntijoiden ennusteita: 15 vuoden kuluttua vesi on ongelma lähes kahdessa kolmasosassa maailman maista. Ilmastonmuutos ja väestönkasvu lisäävät makeaan veteen kohdistuvaa painetta. 2,4 miljardia ihmistä kärsii vesipulasta, mikä uhkaa sosiaalista ja taloudellista kehitystä. Clintonin mukaan puhtaan veden saatavuus on keskeistä inhimillisen turvallisuuden, mutta myös kansallisen turvallisuuden kannalta. Siksi vesiasiat ovat hänen ja presidentti Obaman mielestä onnistuneen ulkopolitiikan kannalta keskeisessä asemassa.

Puhtaan veden saatavuus on keskeistä terveyden ja etenkin nuorten lasten kannalta. Puhtaan veden saatavuuden turvaaminen jää helposti köyhissä maissa naisten harteille. Veden saatavuus ratkaisee mahdollisuuden viljellä maata ja elämää ylläpitävien ekosysteemien terveellisyyden. Puhdas vesi on keskeisessä asemassa kehityksen suhteen.

Vuosituhattavoitteiden mukaan vuoteen 2015 mennessä pitäisi puolittaa niiden ihmisten määrä, joiden saatavilla ei ole terveellistä juomavettä. Oseaniassa ja Saharan eteläpuolisilla alueilla tavoitteesta ollaan vielä kaukana. Maailmassa on myös 2,6 miljardia ihmistä, joiden ympäristön viemäröinti ja puhtaanapito on niin heikkoa, että se on vakavasti terveyttä vaarantavaa.

YK:n kehitysohjelma UNDP pitää yhtenä tärkeimmistä puhtaan veden saatavuuteen vaikuttavista tekijöistä poliittisia päätöksentekojärjestelmiä. Päätöksentekoa tulee uudistaa ja osallistumista siihen laajentaa, läpinäkyvyyttä ja vastuullisuutta tulee lisätä. UNDP:llä on veteen ja puhtaanapitoon liittyviä hankkeita yli 60 maassa. Cap-Net -verkosto antaa teknisiä neuvoja ja Water Governance Facility tarjoaa tietoa parhaista päätöksentekokäytännöistä ja suunnittelusta sekä toimeenpanosta.

Ghanan Zukpurissa UNDP koulutti 10 nuorta miestä ja naista poraamaan kaivoja, testaamaan pumppuja ja veden laatua. Heitä koulutettiin myös kunnallishallinnollisissa kysymyksissä, eikä kulunut kauaa, kun he rekrytoivat apulaisia ja nimittivät kaivoille huoltohenkilöitä ja komiteoita seuraamaan, että kaivot myös toimivat.

Aiemmin naisten ja lasten oli tarvinnut käyttää päivittäin kolme tuntia aikaa hakeakseen vettä neljän kilometrin päässä sijaitsevasta Black Volta joesta. Hankala veden saanti oli johtanut myös sairastumisiin saastuneen veden käyttämisen vuoksi - paikallisten uskomusten takia vettä ei haluttu keittää.

Kun alueelle saatiin kaivoja, lapset voivat osallistua aktiivisemmin kouluun. Osallistumisprosentti nousi 25 prosentista 95 prosenttiin ja naiset pystyivät työskentelemään tehokkaammin. Nykyisin paikallishallinto työllistää 30 nuorta, jotka rakentavat kyliin kaivoja ja tuovat puhdasta vettä 16 yhteisössä yli 26 000 ihmiselle.

Vettä ja kastelujärjestelmiä uusiutuvalla energialla

Lake Victoria sijaitsee Tansanian pohjoisosassa. Siellä riittää vettä viljelysten kasteluun, mutta paikallisyhteisöillä ei ole riitäävästi varallisuutta eikä teknologiaa sen hyödyntämiseen. Siksi he ovat sadeveden varassa. Sateet ovat kuitenkin harvassa ja siksi sadot ovat riittämättömiä: seurauksena on puutetta ruuasta ja tuloista.

Samat ongelmat koskevat järven kakkoisrantaa, mutta tilannetta pahentaa vielä ilmastonmuutos. UNDP tekeekin yhteistyötä paikallisyhteisön ja paikallishallinnon kanssa ja on rakentanut aurinkopaneelien varaan rakentuvan vedentuotantojärjestelmän, josta saadaan sekä juoma- että kasteluvettä. Asukkaita koulutetaan järjestelmän käyttöön ja ylläpitoon. Hankkeen yhteydessä on perustettu myös vesirahasto, jolla katetaan käyttökulut.

Projektilla on ollut hiukan yllättäviäkin seurauksia. Krokotiilien hyökkäysten kohteiksi joutuneiden naisten määrä on vähentynyt, kun vettä ei enää tarvitse hakea järvestä. Ruokaturva on parantunut ja tulojen määrä kasvanut, kun sadot ovat parempia. Likaisen veden käytöstä johtuneiden sairauksien määrä on pudonnut 75 prosenttia.
 
Sri Lankassa puun juuret hoitavat homman

Kalpitiyassa, Sri Lankan länsirannikolla on käytetty perinteisesti runsaasti lannoitteita, mikä on johtanut maan ja kaivojen saastumiseen. Ongelmaan löytyi yksinkertainen parannuskeino, bioparannus: tartuntavaaralliset aineet saadaan pois vedestä kasvien juuriin tai maan mikro-organismeihin.

Neljän vuoden kuluttua nitraattien ja kloorin määrä vedessä oli alentunut merkittävästi.

Vesisotaa Palestiinassa

Vuoden 2009 lokakuussa julkaistun Amnestyn raportin¹ mukaan Israel kieltää miehitetyillä palestiinalaisalueilla asuvilta palestiinalaisilta oikeuden saada riittävästi vettä. Israelin harjoittama syrjintä vesivarojen jaossa loukkaa palestiinalaisten perusoikeutta veteen. Yli 40 vuotta kestäneen miehityksen rajoitukset ovat estäneet palestiinalaisia kehittämästä tehokasta vesi-infrastruktuuria, minkä seurauksena sadattuhannet palestiinalaiset eivät voi elää normaalia elämää.

Esimerkiksi vuonna 2008 Israel hajotti Länsirannalla yhdeksän sadevesisäiliötä, jotka olivat olennainen osa EU-rahoitteista maatalousprojektia. Länsirannalla asuu 450 000 israelilaista ja 2,3 miljoonaa palestiinalaista. Israelilaiset kuluttavat vettä vuorokaudessa neljä kertaa palestiinalaisia enemmän. Israel käyttää Länsirannalla yli 80 prosenttia pohjavesikerrostuman vedestä sallien palestiinalaisille pääsyn ainoastaan vajaaseen 20 prosenttiin käyttökelpoisesta vedestä. Pohjavesikerrostuma on ainut vedenlähde Länsirannalla asuville palestiinalaisille, mutta yksi monista Israelin vesilähteistä.

Toukokuussa 2010 julkaistu UNDP:n kehitysraportti, Human Development Report², miehitetyistä palestiinalaisalueista tarkastelee kaikkia seitsemää inhimillisen turvallisuuden osa-aluetta. Ympäristöturvallisuutta koskevassa luvussa raportoidaan nimenomaan vedestä: länsirannalla asuvat israelilaiset käyttävät yhdeksän kertaa enemmän vettä kuin palestiinalaiset. Länsirannalla asuvista palestiinalaisista kolmanneksella ei ole lainkaan yhteyttä vesi- ja viemäriverkostoon. Puuttellinen viemäröinti ja vedenpuhdistus Gazan alueella johtaa myös laajempaan alueelliseen ongelmaan Välimeren virtauksien vuoksi. Meren lisäksi jätevesi saastuttaa viljelysmaita.

Raportin mukaan puhdas vesi on keskeisessä asemassa sekä kehityksen että kansallisen, alueellisen ja maailmalaajuisen turvallisuuden suhteen. Jo vuonna 1995 Maailman pankin varajohtaja Ismail Serageldin totesi, että jos sen vuosisadan sodat sodittiin öljystä, seuraavan vuosisadan sodat soditaan vedestä. Toisaalta toisissa yhteyksissä on todettu, että yhdessäkään sodassa ei ole ainoana riidanaiheena vesi. Ilmiselvältä vaikuttaa, että jotain on muutettava, jotta vesipulalta tulevaisuudessa vältyttäisiin, ja monenlaisia ratkaisuja on mietitty mm. teknologian suhteen. Veden kiertokulkua ja inhimillistä turvallisuutta koskevien ajattelutapojen suhteen on saatava aikaan radikaaleja muutoksia. Poliittinen tahto toimia yhdessä ja rakentavasti yhteisen inhimillisyyden päämäärään näyttää olevan hyvin kaukana nykypäivänä tavallisesta kulttuurierot huomaavasta, maskuliinista, valtiokeskeisestä ja realistiseen ajatteluun nojaavasta kansainvälisestä todellisuudesta.

Faktat

• Puhtaan veden tarve on kolminkertaistunut kuluneen 50 vuoden aikana.
• Veteen liittyvien tautien tai puutteellisen sanitaation johdosta kuolee arviolta viidestä kymmeneen miljoonaa ihmistä vuosittain.
• Puolelta maapallon asukkaista puuttuu mahdollisuus puhtaanapitoon, perushygieniaan ja viemäröintiin.
• 80 % köyhien maiden taudeista leviää saastuneen veden käyttämisen johdosta.

[1] Amnestyn raportti "Troubled waters. Palestinians denied fair access to water": http: //www.amnesty.fi/mita-teemme/maakohtainen-tyo/israel-ja-palestiinalaisalueet/raportit/troubled_waters.pdf

[2] http://www.undp.ps/en/newsroom/publications/pdf/other/phdreng.pdf luettu 11.05.2010

Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto KATU:n ensimmäinen kansainvälinen konfliktinehkäisyhanke Afrikassa 2000-2003 sai jatkoa Itä-Timorissa 2006-2009 toteutetusta hankkeesta Support to the Civil Society Conflict Prevention Platform in East Timor, SCCP. Hanke toteutettiin Suomen ulkoasianministeriön kehitysyhteistyövarojen tukemana. Sen tarkoituksena oli luoda Itä-Timoriin kansalaisjärjestöjen ja neljän maakunnan valittujen kylien konfliktinehkäisyyn perehtynyt verkosto. Itä-Timor valittiin kohteeksi erityisesti siellä vallinneen turvattomuuden ja uuden konfliktin puhkeamisen uhan vuoksi. Tätä ennen KATU:n jäsenjärjestöistä Sadankomitealla oli ollut pitkäaikaista yhteistoimintaa itätimorilaisten kanssa. Tämä kokemus tarjosi vankan yhteistyöpohjan projektin toteuttamiselle.

Lähes kaikkien seitsemän inhimillisen turvallisuuden päätekijän joko täydellinen puuttuminen tai suuri heikkous on ylläpitänyt ja edelleen ylläpitää itätimorilaisten keskuudessa pelkoa konfliktin uudesta syttymisestä. KATU:n hankkeen päämääränä oli pelon vähentäminen, parhaimmillaan poistaminen. Keskeistä hankkeessa oli tukea itätimorilaisia rakentamaan omaa kulttuuria konfliktien rauhanomaiseksi selvittämiseksi. Vuoden 2006 mellakat, jotka syttyivät hallitusta vastustaneiden puolustusvoimien sotilaiden riitelystä ja laajenivat sotilaiden ja hallitusta tukevien poliisien yhteenotoiksi, osoittivat, ettei konfliktinehkäisy vielä toiminut maassa.

Väkivaltainen itsenäistyminen

Indonesian diktaattori Suharton syrjäyttämisen jälkeen presidentti B. J. Habibien hallinto suostui YK:n järjestämään kansanäänestyksen, jossa itätimorilaiset saivat päättää autonomian ja itsenäisyyden väliltä elokuussa 1999. 78,5 prosenttia äänestäneistä kannatti itsenäisyyttä. Äänestystulos kuitenkin viritti hävinneet, Indonesialle myönteiset osapuolet väkivaltaisuuksiin. Väkivaltaisuuksien toimeenpanoa johtivat siviiliasuihin pukeutuneet Indonesian armeijan sotilaat. Heidän johdollaan ihmisiä oli peloteltu ja murhattu jo ennen äänestystä. Kahden viikon aikana ehkä jopa 3000 ihmistä sai surmansa ja 250 000 itätimorilaista pakeni Länsi-Timorin puolelle. Valtaosa pakolaisista vietiin läntiselle Timorille väkisin Indonesian armeijan kuljettamina. Siellä pakolaisia odottivat armeijan valvomat leirit. Indonesian hallitus vähätteli tilannetta.

Lopulta YK:n päätöksellä Australian johtamat kansainväliset INTERFET-joukot saapuivat Itä-Timorille 20.9.1999 palauttamaan järjestystä Indonesian armeijan vetäytyessä samanaikaisesti maasta. Tähän mennessä 70 % infrastruktuurista oli tuhottu ja kaupungit poltettu lähes maan tasalle. Puoli miljoonaa ihmistä oli paennut kodeistaan. Viestintäverkot, voimalaitokset, sillat, valtion rakennukset, kaupat ja asuintalot oli lähes kaikki tuhottu. Lokakuussa 1999 perustettiin YK:n väliaikainen hallinto UNTAET hoitamaan hallintoa ja varmistamaan turvallisuutta rauhanturvaajien ja YK-poliisin avulla ennen lopullista itsenäisyyttä. Itä-Timor itsenäistyi 20.5.2002. YK on tämänkin jälkeen jatkanut uuden valtion tukemista.

Odotukset itsenäisyyden suhteen olivat kovat. Kansa odotti nopeita tuloksia elintasonsa parantumiseksi. Timorilaisilla ei kuitenkaan ollut kokemusta demokraattisesta hallinnosta, vakaasta oikeusvaltiosta puhumattakaan. Indonesian miehityksen aikana keskeiset poliittiset vaikuttajat tottuivat hierarkkisesti organisoituun vastatoimintaan, eivät demokraattiseen dialogiin ja oman valtansa kontrolliin. Esimerkiksi monet pääpuolue Fretilinin johtajista viettivät maanpakolaisvuotensa Mosambikissa, jossa he oppivat sikäläiseltä valtapuolueelta hyvin autoritaarisen tavan tehdä politiikkaa. Myös resurssit vakaan ihmisoikeuksia kunnioittavan valtion luomiseksi olivat Itä-Timorissa hyvin niukat. Sekä hallinnon että oikeusalan koulutettua väkeä oli vain kourallinen ja jännitteitä alkoi nopeasti ilmetä poliisin, armeijan ja toimettomina olevien entisten sissien välillä.

Myös traumaattisissa, mielivaltaisissa ja väkivaltaisissa olosuhteissa lapsuutensa viettäneet nuoret alkoivat ryhmittyä väkivaltaisia yhteenottoja hakeviksi ryhmiksi. Kamppailulajien harrastus levisi kulovalkean tavoin ympäri maata. Autoritaarisen vallankäytön perinteen sekä katolisen kirkon vaikutukset näkyvät Itä-Timorissa myös naisten vähäisessä edustuksessa vallankäytön eri portailla.

Poliittiset jännitteet ja niiden taustalla kytevät syyt olivat siis kehittyneet itsenäisyyden ajan Itä-Timorissa ennen armeijan ja poliisin välisiä yhteenottoja keväällä 2006 sekä niitä seuranneita nuorisoryhmien väkivaltaisuuksia ja talojen polttamisia. Miehitysajan ohella vuoden 1975 lyhyen sisällissodan jännitteet elävät edelleen Itä-Timorissa ja heijastuvat esimerkiksi maanomistuskysymyksiin.

Levottomuuksien vuosi 2006

Itä-Timor ei ole failed state tai hajonnut valtio, mutta kevään 2006 väkivaltaisuuksien yhteydessä valtion instituutiot menettivät legitimiteettinsä ja halvaantuivat toiminnoissaan. Pitkän kädenväännön jälkeen Mari Alkatirin hallitus korvattiin kesällä 2006 Jose Ramos-Hortan johtamalla hallituksella, jossa pääministerin postia lukuun ottamatta keskeiset ministeripaikat olivat valtapuolue Fretilinin hallussa. Ministerien väitettiin osallistuneen laittomien aseiden jakamiseen ja tästä narahtanut sisäministeri Rogerio Tiago Lobato saikin lähteä. Ulkoministeriksi tuli YK-lähettilään paikalta Fretilinin sovinnollisempaa siipeä edustava Jose Luis Guterres. Oikeastaan ainoa legitimiteettinsä säilyttänyt instituutio oli presidentti Xanana Gusmao vähine laillisine valtaoikeuksineen. Tulevaisuuden kannalta oli kuitenkin tärkeää, että kaikki merkittävät poliittiset ryhmät tahtoivat yhdessä kutsua Australian rauhanturvaajat ja YK:n luomaan maahan järjestystä.

Armeijan ja poliisin väliset sisäiset jännitteet johtivat kuitenkin siihen, että ne muuttuivat yhä itsenäisemmiksi toimijoiksi valtiorakenteen sisällä. Monet keskeiset poliittiset toimijat käyttivät valtaansa salaisesti, perustuslaissa määriteltyjen oikeusvaltioperiaatteiden vastaisesti. Lisäksi Itä-Timorin tilanteelle voidaan löytää syitä myös yhteiskunnallista marginalisoitumista kasvattaneista merkittävistä poliittisista päätöksistä. Tällaisia olivat dollarin hyväksyminen maan valuutaksi ja Portugalin hyväksyminen viralliseksi ja hallinnossa käytettäväksi pääkieleksi, mikä kasvatti kuilua kansan enemmistön ja poliittisen eliitin välillä.

Vuoden 2005 lopussa Itä-Timorin pääministeri Mari Alkatiri kutsui erityisasiantuntijaryhmän selvittämään maan hallinnon läpinäkyvyyden ja luotettavuuden tilannetta sekä antamaan ohjeita tuleviksi toimenpiteiksi. Ryhmässä olivat asiantuntijat YK:sta, Maailmanpankista, UNDP:sta, Transparency Internationalista sekä itsenäisenä asiantuntijana Suomesta Terhi Nieminen-Mäkynen. Toimeksiantonsa mukaisesti ryhmä työskenteli ja luovutti raporttinsa tammikuussa 2006. Selvityksiin ja haastatteluihin perustuen ryhmä antoi Itä-Timorin hallitukselle 138 suositusta toimenpiteistä, joiden toimeenpanoon hallituksen pitäisi ryhtyä mahdollisimman pian.

Esitettyjä muutoksia ei kuitenkaan joko haluttu tai ehditty edes käynnistää. Toukokuun 2006 jälkeisiä levottomuuksia ei hillinnyt edes uuden Itä-Timorista tehdyn Inhimillisen kehityksen raportin antamat lupaukset. Sen mukaan maan köyhyyttä voitaisiin vähentää kolmanneksella ennen vuotta 2015, mikäli ennakoidut öljy- ja maakaasurojaltit käytetään maanviljelyn ja koulutuksen kehittämiseen.

Heinäkuussa 2007 järjestettyjen parlamenttivaalien jälkeen maassa vallitsi kansainvälisten poliisivoimien ja rauhanturvaoperaation takaama suhteellinen rauha helmikuuhun 2008 asti.
Myös muun muassa Suomen tukemat monet kansalaisjärjestöt pyrkivät takaamaan yhä useammille ihmisille rauhanomaisen osallistumisen väylän.

Tuolloin presidentiksi valittu Jose Ramos-Horta ja pääministeri siirtynyt Xanana Gusmao joutuivat kapinallisten hyökkäyksen kohteeksi. Presidentti Ramos-Horta haavoittui vakavasti mutta toipui vammoistaan. Tapahtuman jälkeen maassa vallitsi poikkeustila.

KATU:n konfliktinehkäisyhanke

Vuoden 2006 sisäistä väkivaltaa rauhoittamaan saapunut YK-poliisi pysynee Itä-Timorilla vuoteen 2012, jolloin myös seuraavat parlamenttivaalit pidetään. Väkivaltaisuuksiin osallistuneita Itä-Timorin armeijaa ja poliisia koulutetaan uudelleen. Varsinkin kansalaisjärjestötasolla arvellaan, ettei vuosi 2012 riitä siihen, että poliisi ja sotilaat olisivat omaksuneet oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteet. YK-poliisien ohella järjestöt toivovat kansainvälistä panostusta siviilikriisinhallintaan ja kansan koulutukseen.

KATU:n projektin päämääränä olikin vahvistaa rauhaa ja inhimillistä turvallisuutta Itä-Timorissa korostaen kansalaisyhteiskunnan roolia. Projekti pyrki lisäämään kansalaisten omaa kykyä rakentaa rauhaa. Projektin kohteiksi valittiin neljä maakuntaa, joissa väkivaltaa oli esiintynyt eniten. Maakunnissa järjestettiin seminaareja ja työpajoja, joissa koulutettiin sovittelijoita ja pohdittiin, kuinka lähestyä konflikteja ja ratkaista tai ennaltaehkäistä niitä. Itätimorilaisia kannustettiin osallistumaan paikallisiin tilaisuuksiin, joiden avulla pyrittiin ennen kaikkea vahvistamaan rauhaa. Keskusteluissa pyrittiin ymmärtämään, miksi esimerkiksi äänestysten yhteydessä on puhjennut väkivaltaisia konflikteja.

Tapaamisiin osallistui tavallisia kansalaisia, nuorisoryhmiä, poliittisten puolueiden jäseniä, paikallisia auktoriteetteja, uskonnollisia johtajia, kansallisia poliiseja, YK:n poliiseja ja Itä-Timorin armeijan edustajia. Keskusteluissa syvennyttiin pohtimaan väkivaltaisten konfliktien taustoja.

Paikallisille ryhmittymille suositeltiin vaihtoehtoista kiistan ratkaisumallia konkreettisena keinona konfliktin muuttamiseksi. ADR eli Alternative Dispute Resolution perustuu tavanomaisiin keinoihin konfliktin ratkaisemiseksi. Nämä ratkaisumallit eivät yritä astua virallisen oikeusjärjestelmän varpaille, vaan sen sijaan edesauttamaan hyvän yhteishengen rakentamista.

Avainongelmat

Vuoden 2006 väkivaltaisuudet syttyivät ensin Dilin alueella ja levisivät myöhemmin lähialueille. Monien paikallisten mielestä oli vaikeaa ymmärtää, miksi väkivaltaisuudet kasvoivat yhtäkkiä ja ihmiset ryhtyivät kohtelemaan toisiaan huonosti. Ihmetystä herätti varsinkin se, miksi näin tapahtui Dilissä, joka on ollut pitkään varsin homogeenistä aluetta.

Projektin seminaarien ja työpajojen kautta on kyetty määrittelemään muutamia syitä ristiriidoille ja väkivaltaisuuksille: auktoriteetit ovat heikkoja, armeija sirpaloitunut, Itä- ja Länsi-Timorin välillä on vanhoja vihamielisyyksiä, menneisyyteen on jäänyt erilaisia ratkaisemattomia ongelmia, oikeusjärjestelmä ei toimi kunnolla, joidenkin poliittisten puolueiden radikalismi on väkivaltaista, laittomia aseita on paljon. Lisäksi on moniulotteisia paikallisia ongelmia, jotka voivat koostua poliittisen puolueen sisäisistä riidoista, taistelutaitoja harjoittavien martial arts -ryhmien konflikteista, yksilöiden tai perheiden ongelmista tai maanomistuskiistoista.

Konfliktien ratkaisussa edellytetään, että kaikki osapuolet ovat halukkaita toimimaan yhteisen päämäärän eteen. Tehdessään näin eri osapuolet keräävät arvostusta muilta. Sovintoneuvottelut pidetään julkisella paikalla ja vastakkaiset osapuolet etenevät perinteisen protokollan mukaisesti.
Sovitteluiden rituaaliseremonia on ADR:n viimeinen vaihe. Tätä edeltävät lukuisat neuvottelut, joissa on pyritty yhteisesti haluttuihin päämääriin. On tärkeää luoda konsensus, riittävä yhteisymmärrys. Ympäri Itä-Timorin levinneet sovittelut ovat edesauttaneet oikeudenmukaisuuden, rauhan ja yhteenkuuluvuuden vahvistumista. Osassa kyliä on pyritty soveltamaan myös freireläistä pedagogiikkaa köyhien voimaannuttamiseksi.

Kohti inhimillistä turvallisuutta

Toisinaan ongelmien hankaluus luo potentiaalin väkivaltaisten konfliktien syntymiselle. Sosiaalisia, poliittisia, taloudellisia ja juridisia lähestymistapoja tulisi soveltaa ennaltaehkäisemään ja minimoimaan konflikteja synnyttäviä tekijöitä. KATU:n hanke päätyi korostamaan koulutuksen merkitystä rakennettaessa vakaata ja sivistynyttä yhteiskuntaa. Ennen kaikkea nuorille itätimorilaisille on opetettava kansalaisvelvollisuuksia ja -oikeuksia, myönteistä suhtautumista toisiin, käyttäytymistä ja valtion kehitystyöhön osallistumista. Tämä on välttämätön prosessi kasvatettaessa ihmisiä konfliktien ilmapiiristä kohti sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja rauhaa.

Yksi keskeinen syy aiemmille konflikteille on ollut poliittisten johtajien ja virkamiesten heikot taidot. Itä-Timor on valtiona nuori ja vasta rakentamassa omaa itseään, joten vahvoille auktoriteeteille olisi suuri tarve yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Osaavat johtajat varmistavat organisoinnin, joka on edellytys sille, että kehitys kulkee yhtenäiseen suuntaan.
Tärkeää on myös se, että poliittiset johtajat oppivat näkemään toisten poliittisten ryhmien ja kansalaisten kritiikin voimavarana valtion rakennustyössä.

Kansalaisten koulutus ja johtajuuden organisointi eivät ole välttämättä ainoita keinoja konfliktien ennaltaehkäisyyn. Niillä voidaan kuitenkin myötävaikuttaa ennaltaehkäisyn edellytyksiä lisäämään tietoa sosiaalisista suhteista, rauhaisasta rinnakkaiselosta ja vaalia kansalaisten tunnetta siitä, että he kuuluvat omaan, itsenäiseen yhteiskuntaan, valtioon.

Itä-Timorin lähitulevaisuuden haasteet

Itä-Timorin väkivaltaisuudet ovat monen tekijän summa. RENETIL, eräs Itä-Timorin johtavista nuorisojärjestöistä, on KATU:n projektin tuella saanut aikaan merkittävää kehitystä turvallisuuden tuomisessa Itä-Timoriin. Yhteistyökumppaneina RENETILillä ovat olleet sen aiempien aktiivien alulle panemat muun muassa ympäristöoikeuksia, naisten aseman parantamista ja ylipäänsä ihmisoikeuksia puolustavat kansalaisjärjestöt. Maan nykyhallitus on myös antanut arvostusta projektille, joka on parantanut maan tilannetta kansalaisten jokapäiväisen elämän turvaamiseksi. Edessä on kuitenkin vielä suuri työmäärä, vaikka projekti loikin turvallisuuden edellytyksiä.

Väkivaltaisten konfliktien varalta tarvitaan lakeja ja niitä toteuttavia voimavaroja, jotta konfliktit voitaisiin ennaltaehkäistä sekä minimoida. Itätimorilaiset korostavat vanhempien, opettajien ja muiden instituutioiden roolia väkivaltaisuuksien ehkäisemisessä koulutuksen ja
roolimallina olemisen avulla. Näissä tehtävissä he tarvitsevat edelleen kansainvälistä tukea ja yhteistyötä.

Itä-Timorin esimerkki osoittaa kuinka vaikeaa inhimillisen turvallisuuden edistäminen on, kun maassa ei ole toimivia oikeusvaltion mekanismeja ja vain pieni osa kansalaisista on tietoisia perustuslaillisista oikeuksistaan ja niiden antamista mahdollisuuksista. Turvattomuutta ja yhteiskunnallisen levottomuuden mahdollisuuksia lisäävät epävakaat sosiaaliset olosuhteet: köyhyys, joukkotyöttömyys, heikko terveydenhoito ja korkea lukutaidottomuus. Maan omien ponnistusten lisäksi Itä-Timorissa tarvitaan vielä pitkään kansainvälistä tukea ja apua.

Vuodesta 2007 presidenttinä toiminut Jose Ramos-Horta näkee tulevaisuuden suurina ongelmina myös katolisen maan rajun väestönkasvun, puhtaan veden puutteen ja maakiistat, jotka lisäksi kytkeytyvät toisiinsa. Hortan mukaan väestönkasvua ja köyhyyttä pitää vähentää, koska ne saattavat resurssiongelmien kasvaessa johtaa 20 vuoden sisällä jopa sisällissotaan.

Faktoja Itä-Timorista

Itä-Timorin lähihistoria:

Timorin saari oli pitkään jaettu Hollannin länsiosaan ja Portugalin itäosaan. Hollannista vuonna 1949 itsenäistynyt Indonesia valtasi Itä-Timorin vuonna 1975 Portugalin luovuttua omista siirtomaistaan neilikkavallankumouksen jälkeen. Itä-Timor julistettiin Indonesian provinssiksi 1976. Miehityksen aikana arviolta 100 000 ihmistä kuoli sairauksiin ja nälänhätään sekä kymmeniä tuhansia väkivaltaisuuksiin. Yhteensä miehityksen aikana menehtyi yli 200 000 itätimorilaista. 1980-luvun alussa vastarintaliikkeen johtoon tullut Xanana Gusmao muutti itätimorilaisen vastarintaliikkeen diplomatiaan ja siviilivastarintaan perustuvaksi. Samalla Itä-Timor alkoi saada osakseen kansainvälistä sympatiaa. Voimistunut kansainvälinen solidaarisuusliike levitti tietoa maan oloista. Vuonna 1996 Piispa Carlos Belos ja puhemies Jose Ramos-Horta (myöhemmin Itä-Timorin pääministeri ja presidentti) saivat Nobelin rauhanpalkinnon työstään Itä-Timorin kriisin oikeudenmukaisen ja rauhanomaisen ratkaisun puolesta.

Itä-Timor tilastoissa ja numeroissa:

Itä-Timorin inhimillisen turvallisuuden aste on alhainen. Inhimillisen kehityksen indeksillä se oli vuonna 2007 162. Köyhyydessä elävien osuus koko väestöstä (alle 1,25 $/päivä) on 52,9 %. Alle 5-vuotiaiden kuolleisuusaste on noin 10 % ja äitiyskuolleisuusaste noin 3,8 %. Yli 45 % Itä-Timorin 1 134 000 kansalaisista on alle 17 vuoden ikäisiä. Itä-Timorin sijoitus korruptioindeksillä vuonna 2009 oli 146., lehdistövapausindeksillä 72. ja demokratiaindeksillä 47. Bruttokansantulo vuonna 2008 oli 2 460 $ asukasta kohden, josta virallisen kehitysavun osuus vuonna 2006 oli 21,8 %.

Vaikka valtiontalouden tilanne on öljytulojen ansiosta parantunut, ei se ole heijastunut yksityiselle sektorille. Itä-Timorilla on tuskin lainkaan aitoa elinkeinoelämää pääkaupunki Dilin ulkopuolella. Maa elää pitkälti omavaraistaloudessa ja käytettävät kulutushyödykkeet ovat lähes täysin tuontitavaraa. Työttömyys on Itä-Timorin kaupunkialueilla 50 % luokkaa. Infrastruktuuri-investoinnit ovat vaivoin lähteneet kasvamaan.

¹Jammussa ja Kashmirissa työskennellyt naisten rauhanjärjestö WISCOMP on pyrkinyt murtamaan tuskan, epäluottamuksen ja pelon tuottamia esteitä, joita Kashmirin alueen järkyttävä konflikti on tuottanut. Rauhanjärjestö koostuu ryhmästä muslimi-, hindu-, ja sikhinaisia, jotka pyrkivät rakentamaan rauhaa alueella monipuolisesti: kuulemalla osapuolia aktiivisesti, neuvottelemalla, välittämällä naisten huolia päättäjille ja hallinnon edustajille. He ovat myös edistäneet demokraattista osallistumista ja oikeudenmukaista rauhaa eri ohjelmilla, kuten vuosituhannen alussa toimineella Athwaas-aloitteella.

Naiset, turvallisuus, konfliktinhallinta ja rauha (WISCOMP)² on Dalai Laman maailmanlaajuisen vastuun säätiön³ alaisuudessa toimiva projekti. Athwaas, projektin käynnistämän aloitteen työnimi, merkitsee kashmiriksi lämmintä kädenpuristusta. Athwaas-ryhmän jäsenet ovat hyväksyneet sen, että heillä on keskenään ristiriitaisia poliittisia vakaumuksia. Samalla he jakavat naisina tavoitteen "yhteisen perustan etsimisestä." Athwaas pyrkii luomaan edellytyksiä ihmisten itseilmaisulle sekä sovinnolle keskellä epäluottamuksen ja epäilyn leimaamaa ilmapiiriä.

Konfliktin luonteen muuntaminen

Elämä Intian hallinnoimassa Kashmirin laaksossa järkyttyi täysin vuonna 1989 puhjenneen aseellisen konfliktin seurauksena. Tuhansia ihmisiä on kuollut alueella, jota aikoinaan kuvailtiin rauhalliseksi ja kauniiksi "maanpäälliseksi paratiisiksi". Militanttien ja Intian turvallisuusjoukkojen luotien väliin jääneet viattomat ihmiset ovat tämän järjettömän väkivallan kierteen uhreja. Nykyään alueen todellisuutta ovat ratsiat, piiritys- ja kotietsintäoperaatiot, aluepuhdistukset ja hyökkäykset pehmeisiin kohteisiin⁴. Arkipäivässään ihmiset joutuvat kohtaamaan väijytyksien, kranaatti- ja pommi-iskujen sekä maamiinojen tuottamaa kauhua. Satelliittitelevisio on vuosien saatossa vanginnut laaksosta välittyvät viestit ja mielikuvat aseistetuista militanteista sekä turvallisuusjoukoista, pommeista ja luodeista. Samalla kashmirilaisnaisten näkemykset ovat loistaneet poissaolollaan.

WISCOMP järjesti joulukuussa 2000 pyöreän pöydän neuvottelut otsikolla "hiljaisuuden rikkominen: naiset ja Kashmir." Neuvotteluita edelsi tietoisuus kashmirilaisnaisten tarpeista saada äänensä kuuluviin. Neuvottelut olivat ensimmäinen oleellinen WISCOMP:n ottama askel, jolla tunnusteltiin mahdollisuuksia Kashmirin laakson konfliktin rauhanomaisemmalle käänteelle. Neuvottelut tarjosivat keskustelufoorumin eri uskontoja, ikäluokkia, sosiaalitaustoja, ammatteja ja ideologioita edustavien naisten ja miesten näkökulmille. Oli ilmeistä, että Kashmirin konflikti oli johtanut, paitsi rakkaiden ihmisten menetyksiin sekä sosiaalirakenteiden ja tukiverkkojen hajoamiseen, myös ennen yhteisöjen välillä vallinneen henkisen yhteyden murtumiseen⁵.

Neuvotteluiden tulokset ylittivät odotukset. Kashmirilaisnaiset halusivat jatkaa käynnistettyä, etniset ja poliittiset erottelut ylittävää dialogia. Tavoitteena oli saavuttaa edellytyksiä vastavuoroisuudelle, toisten kokeman tuskan ymmärtämiselle sekä työskentelylle rauhan rakentamisen ehtojen puolesta. Ryhmä halusi tunnistaa sekä edelleen vahvistaa historiallisesti Kashmirin yhteisölle kuuluneita yhteiselon ja luottamuksen arvoja. Jammun ja Kashmirin osavaltion pääkaupungissa Srinagarissa järjestetyn aivoriihen tuloksena ryhmän jäsenet päättivät tutustua toistensa maailmankuviin, kirjata naisten näkemyksiä sekä rakentaa edellytyksiä luottamukselle. WISCOMP:a pyydettiin auttamaan näin alkanutta prosessia.⁶
Rakentamassa luottamusta

Ensimmäisellä kenttämatkallaan marraskuussa 2001 Athwaas matkusti syrjäisiin Pohjois- ja Etelä-Kashmirin kyliin tapaamaan paikallisia naisia, missä valtaosa naisista kuului muslimiyhteisöön. Naiset olivat oppineet selviytymään heidän arkipäiväänsä varjostaneista väkivaltaisuuksista, vaikka he olivat menettäneet yhteisönsä miehiä muslimimilitanttien ja Intian turvallisuuspalvelun luoteihin. Tämän jälkeen, maaliskuussa 2002, Athwaas vieraili Jammussa kotinsa menettäneiden hindujen pakolaisyhteisössä, jonka asukkaat elivät eristyksissä ahtaissa vuokratiloissaan.

Kashmirin naiset jakoivat Athwaasille heidän näkemyksensä kokemastaan kauhusta; pidätyskuolemista, kidutuksesta, pakomatkoista, pelastumisista, pakolaisuudesta ja hyväksikäytöstä. Konfliktin säröinen todellisuus ja sen monimutkaiset kerrokset alkoivat näyttäytyä kaikessa koruttomuudessaan. Athwaasin delegaation jäsenet tallensivat havaintonsa päiväkirjoihinsa. Yksi poiminnoista paljastaa kokemusten voimakkuuden: "Naiset tuntevat olonsa sorretuksi aseistettujen militanttien ja turvallisuusjoukkojen tähden. Vaara vaanii kaikkialla." Toinen päiväkirjaote on vanginnut syrjäisen pohjoiskashmirilaisen kylän naisten kokeman pelon: "Vaikuttaa aivan siltä kuin naiset tarkkailisivat jatkuvasti selustaansa kysyäkseen: Kuka hän on? Missä hän on? Kuka hänen kanssaan on? Kenen puolella hän on? Voinko luottaa ihmiseen, jonka kanssa juttelen? Isäni on kuollut. Kuka tappoi hänet? Kuka on minun puolellani?"⁷

Athwaas vieraili myös Intian ja Pakistanin välisellä vuoristoalueella sijaitsevassa Dardporassa, "leskien kylässä". Kylään kulkiessaan Athwaasin täytyi matkustaa turvallisuusvalvonnan alaisena. Lisäksi Intian turvallisuusjoukot pysäyttivät matkanteon useasti. Kylässä oli vastassa noin 100-150 leskeä tai "puolileskeä", joiden aviomiehet ovat menehtyneet joko veljessodissa erilaisten militanttiryhmien tappamina, kohtaamisissa Intian turvallisuusvoimien kanssa tai sitten he olivat yksinkertaisesti "kadonneet" konfliktin kuluessa. Palautuminen näistä menetyksistä kesti useita vuosia. Nyt he saattavat vierailla avustustoimistolla, pyytää apua paikallisilta viranomaisilta, kerätä puuta viidakosta, kasvattaa maissia ja tehdä töitä. Vaikka he eivät enää ole surevia äitejä ja vaimoja, on surun jälkeinen aika heille kenties vieläkin itse suruaikaa tuskaisempi. He pelkäsivät, että heidät leimataan pysyvästi "lesken" identiteetillä.

Athwaasin jäsenet hämmästyivät näiden naisten kokemasta vihasta ja katkeruudesta sekä heidän syvästä epäluulostaan Athwaasin aikomuksia kohtaan. Tarvittiin paikallisen murteen osaava Athwaasin sikhijäsen vakuuttamaan naiset ryhmän todellisista tavoitteista - heidän surunsa jakamisesta, heidän toiveidensa kuulemisesta ja mahdollisesti heidän ongelmiensa välittämisestä näistä kiinnostuneille viranomaisille.

Epäluottamuksen ja epäilyksen ilmapiirin murruttua naiset jakoivat kokemuksiaan ryhmän kanssa. Dardporassa, ja muissa ryhmän matkustamissa kylissä, naiset kertoivat tarinoita siitä, kuinka he olivat joutuneet kasvattamaan lapsensa yksin. He kertoivat myös pakkoavioliitoista militanttien kanssa, jotka sittemmin olivat jättäneet heidät. Naiset joutuivat elämään sekä Intian turvallisuusjoukkojen että paikallisten militanttien aiheuttamien kauhujen kanssa. Chandoosan kylässä, Baramullan alueen hylätyssä osassa elänyt nainen kertoi liikuttavan henkilökohtaisen tarinan. "Tunnistamaton asemies" tappoi hänen aviomiehensä, militantin, joka oli antautunut viranomaisille. Nyt nainen asui eristyksissä olevassa talossa mäennyppylällä, jota Intian turvallisuusviranomaiset saartoivat. Hän ponnisteli kahden lapsensa kouluttamiseksi, koska hänet oli käytännössä "teljetty omaan kotiinsa".⁸

Useita totuuksia

Maaliskussa 2003 Athwaas vieraili kahdella leirillä Jammussa, joissa ryhmä kuunteli kotinsa menettäneiden pakolaisnaisten tarinoita. Pakolaisnaisilla oli lukuisia murheita. He kaipasivat takaisin alkuperäisiin koteihinsa laaksossa. Elämä ahtaassa ja vieraassa tilassa, jossa he yrittivät pitää kiinni omasta identiteetistään, oli monille ahdistavaa. Sen lisäksi, että Athwaasin jäsenet tallensivat heidän tarinansa, ryhmä pyrki myös mahdollisuuksien mukaan opastamaan paikallisia naisia järjestäytymiseen sekä ottamaan yhteyttä viranomaisiin. Tarkoituksena oli rohkaista naisia ajattelemaan, että he ovat pikemminkin selviytyjiä kuin uhreja.

Athwaasin tekemä matka oli sekä fyysisesti että tunteellisesti vaikea, osin jopa traumaattinen. Ryhmän jäsenten taustat peilasivat laakson monimuotoisuutta sisältäen jäseniä eri yhteisöistä, joiden kokemukset konfliktista, sen syistä ja taustalla vaikuttavista ideologioista vakaumuksista vaihtelivat. Matkan edetessä ryhmäläisten uskomukset ja käsitykset muuttuivat. Jo joulukuussa 2000 järjestetyt pyöreän pöydän neuvottelut antoivat viitteitä siitä, ettei Kashmiriin ollut liitettävissä "yhtä totuutta". Näkemysten kirjon mittasuhteet avautuivat ryhmälle kuitenkin vasta heidän matkustettuaan laakson halki. Athwaasin jäsenet saivat mahdollisuuden ymmärtää kuinka naiset tulivat toimeen eläessään uhrin ja aktiivisen toimijan roolien hämärässä välitilassa, Menetyksen ja kärsimyksen tunteet limittyivät rohkeuden ja päättäväisyyden kanssa.

Athwaasin jäsenet tarvitsivat aikaa kyetäkseen hyväksymään kokemansa ja näkemänsä sekä edelleen suunnitellakseen tulevien aloitteiden luonnetta. New Delhin WISCOMP -työryhmä työskenteli läheisesti Athwaas -ryhmän kanssa organisoimalla muun muassa ajatusriihiä, joissa pohdittiin ryhmän kokemuksia sekä suunniteltiin tulevaa. WISCOMP järjesti erilaisia harjoituksia luodakseen kattavan valikoiman kentälle hyödyllisiä työkaluja. Näihin kuului tarkkailua, aktiivista kuuntelemista, haastattelemista sekä alustavia neuvottelutaitoja, joita kaikkia tarvitaan paineenalaisena elävien ihmisten kohtaamisessa. Kentällä ryhmä pyrki kartoittamaan ihmisten tarpeita järjestämällä heille esimerkiksi roolipelejä. Myös muita yksinkertaisia harjoituksia, kuten karttojen piirtämistä, järjestettiin. Näiden avulla ryhmän jäsenet kykenivät paljastamaan asukkaiden pelkoja, turvattomuutta ja prioriteetteja. Vastauksien saamiseksi varatuista luovista keinoista tuli keskeinen osa ryhmän lähestymistapaa.

Athwaasin jäsenten suhtautuminen konfliktiin ja omiin ennakkoluuloihin muuttui projektin edetessä. Kashmirissa asuvat ihmiset olivat kokeneet yli vuosikymmenen väkivaltaa. Myös Athwaasin jäsenet olivat (ja ovat yhä) paikallisesti joutuneet osaksi tätä konfliktia. Matkansa alussa Athwaasin jäsenten suhtautuminen väkivaltaisiin tekoihin oli ollut epävarmaa ja kritiikki oli kohdistunut lähinnä tulkitsijan identiteettiä heijastaviin toimiin. Muutosprosessi kuitenkin käynnistyi heidän tavattuaan väkivallan uhreiksi joutuneita naisia. Asteittain Athwaasin jäsenet saavuttivat yhteisymmärryksen, jonka mukaan väkivalta on tuomittavaa huolimatta siitä, ovatko väkivaltaan syyllistyneet "päämääränsä" puolesta taistelevat militantit tai Intian turvallisuusjoukkojen jäsenet.

Myös vierailu Jammun pakolaisleirillä vaikutti syvästi ryhmäläisten näkemyksiin. Käsitys siitä, ettei yhden yhteisön tuska sulje pois muiden yhteisöjen menetyksiä avautui ryhmälle hiljalleen. Toisten kokemuksiin samaistuminen vaati sen, että ryhmän jäsenet olivat valmiita ylittämään aluetta jakaneet maantieteelliset ja henkiset rajat. Kashmirin muslimit, hindut ja sikhit olivat kaikki kärsineet, joskin hyvin eri tavoin.

Tavoitteena kattava verkosto

Vuonna 2005 Athwaas toteutti projektissaan seuraavan askeleen perustamalla Samanbal-keskuksia Pohjois- ja Etelä-Kashmirin kyliin sekä Jammun pakolaisleireille. "Samanbal" viittaa kashmiriksi paikkaan, jossa naiset voivat jakaa toivojaan, ilojaan ja surujaan. Yksi projektin virstanpylväistä koettiin, kun osa paikallisista naisista tarjoutui vapaaehtoisesti ottamaan vastuulleen paikallisten aloitteiden järjestämisen. Aloitteilla pyrittiin tarjoamaan konkreettiset olosuhteet naisille, jotka halusivat kokoontua rakentamaan uudestaan menetettyä luottamusta sekä avaamaan tilaa sovinnolle. Keskukset perustuvat aina jollekin käytännön puuhalle, kuten tietokoneharjoituksille, ompelulle ja kirjonnalle tai neuvottelutaitojen jakamiselle - toiminnalla pyritään edelleen luomaan naisille yhteistä tilaa, jonka puitteissa he saattavat kokoontua yhteen jakaakseen tunteitaan sekä edelleen miettimään yhteisen toiminnan edellytyksiä tulevaisuudessa.

Athwaasiin osallistuneiden naisten keskinäinen luottamus ja ymmärrys ovat kasvaneet hiljalleen. Vaikka prosessi ei ole aina ollut vaivaton, se on luonut henkisiä siteitä, jotka eivät olisi olleet aikaisemmin mahdollisia. Ne, joita prosessi on tähän saakka puhutellut, pyrkivät edelleen ulottamaan sen vaikutusta etäämmälle kasvattaakseen sen edetessä syntynyttä "tilaa". Samalla, kun WISCOMP ja Athwaas suuntaavat eteenpäin havaitakseen ja luodakseen uusia rauhan rakentumisen ehtoja, vaikuttaa taustalla vankka usko siitä, että myös käynnissä olevat prosessit säilyvät vahvoina. Usko perustuu Kashmirissa tehdyn aloitteen perustavaan ajatukseen: tilanteen ulkopuoliset toimijat eivät kykene yksistään tarjoamaan edellytyksiä ratkaisulle - ratkaisun tulee sen sijaan kehittyä sisältäpäin, jolloin myös kashmirilaisilla naisilla tulee olla sananvaltaa siihen, miten päämääränä olevaan tavoitteeseen, konfliktin rauhanomaiseen muutokseen, tulee edetä. Tämän tiedostaen Athwaas perustettiin kattavaksi kashmirilaisnaisten verkostoksi, jonka koostumus edustaa alueen monimuotoisia kulttuurieroja, jotka kuuluvat myös keskeisenä osana alueen historialliseen perinteeseen.

Athwaas kannustaa naisia ylittämään kulttuuriset, kokemusperäiset ja henkiset erimielisyydet, jotka ovat pitkään olleet heidän esteinään. Päämäärän laaja-alaisuuden vuoksi on vaikea osoittaa konkreettisia tuloksia projektin vaikutuksesta. Ennakkoasenteet ovat kuitenkin pehmenneet ja naiset ovat kyenneet ylittämään vallinneet muurit. He ovat valmiita, monesti ensimmäistä kertaa, kuuntelemaan "toista", jolloin sovinnonhalu on peittänyt aikaisemmat, kostoa janoavat tunteet.

Projektin ainutlaatuisin piirre on kenties ollut sen kokeellinen luonne. Sitä eivät ole ohjanneet jäykät ennakkokäsitykset siitä, mitkä strategiat tulisivat toimimaan ja mitkä eivät. Alituiseen vaihtelevien väkivaltaisten olosuhteiden ja poliittisten epävarmuustekijöiden kanssa eläminen on tarkoittanut WISCOMP:lle vaatimusta jatkuvasta mahdollisuuksien uudelleenarvioinnista ja vaihteleviin olosuhteisiin sopeutumisesta. WISCOMP on jatkuvasti kannustanut Athwaas -aloitetta pyrkimään kohti ihannetta, jonka mukaan naisten tulee viime kädessä luottaa heidän omiin voimiinsa ja kykyihinsä rakentaakseen elämäänsä konfliktialueella. Ryhmän jäsenten henkilökohtaisen suhtautumisen muutokset, "Samanbals" -tilojen perustamiset, ja näiden saavutusten WISCOMP:lle tarjoamat arvokkaat kokemukset ovat todisteita Athwaasin vision toteutumisesta käytännössä.

Kashmir kolmen ydinasevallan puristuksessa

[1] Artikkeli on julkaistu otsikolla "Women Breaking the Silence: The Athwaas Initiative in Kashmir", teoksessa From People Building Peace II: Successful Stories of Civil Society, Paul van Tongeren, Malin Brenk, Marte Hellema, and Juliette Verhoeven (toim.). Copyright (c) 2005 by Lynne Rienner Publishers, Inc. Used with permission of the publisher.

[2] Women in Security, Conflict Management, and Peace: http://www.wiscomp.org/.

[3] The Foundation for Universal Responsibility of His Holiness the Dalai Lama: http://www.furhhdl.org/.

[4] Termillä "pehmeät kohteet" (soft targets) viitataan esimerkiksi militanttien turisteihin kohdistamiin iskuihin (kääntäjä huom.).

[5] Basu, Soumita, 2004. Building Constituencies of Peace: a Women's Initiative in Kashmir; Documenting the Process. New Delhi: WISCOMP, Foundation for Universal Responsibility. Pyöreän pöydän neuvottelujen menettelytavoista katso lisää DasGupta, Sumona 2001. Breaking the Silence: Women and Kashmir. New Delhi: WISCOMP, Foundation for Universal Responsibility.

[6] Athwaasin alkuperästä ja sen johtavista periaatteista Katso Bhatia, Ashima Kaul. n.d. Recreating Spaces. Julkaisematon artikkeli.

[7] Ashima Kaul Bhatian julkaisematon päiväkirja, 2001.

[8] Athwaas-ryhmän henkilökohtaisia kokemuksia.

Kashmir joutui osana Intiaa Ison-Britannian siirtomaavallan alaisuuteen 1800-luvulla. Intian itsenäistymispyrkimykset kiihtyivät toisen maailmansodan aikana, kun Intian kongressipuolueen jäsenet eivät halunneet osallistua sotaan Iso-Britannian rinnalla. Intian muslimit vaativat oikeutta oman valtionsa perustamiseen, mikä johti toisen maailmansodan jälkeen hindu- ja muslimiyhteisöjen välisiin väkivaltaisuuksiin. Konfliktin seurauksena valtio jakaantui Pakistaniksi ja sen itä- ja länsiosan väliin jääväksi Intiaksi.

Suurpiirteisesti toteutettu Intian jako rasitti Intian ja Pakistanin välisiä suhteita. Muslimienemmistöisessä Kashmirissa heräsi kasvava halu itsenäisyyteen, joskin sen kohtalona oli ajautua Intian ja Pakistanin välisen konfliktin näyttämöksi. Ensimmäiset taistelut Kashmirista käynnistyivät jo ennen Intian ja Pakistanin itsenäistymistä ja jatkuivat valtioiden välisessä sodassa vuosina 1947-1948. Kashmir jaettiin lopulta vuonna 1949 tehdyn aselepolinjan mukaisesti. Kolmasosa alueesta jäi Pakistanille ja loput Intialle. Myös Kiinalla oli vaatimuksia Kashmiria kohtaan. Vuonna 1959 se miehittikin Aksai Chinin alueen Kashmirin koillisosassa, jota se piti osana itsenäisyytensä menettänyttä Tiibetiä.

Seuraavina vuosikymmeninä Intia ja Pakistan ajautuivat alueesta useisiin yhteenottoihin, myös Bangladeshin itsenäistyttyä entisestä Itä-Pakistanista vuonna 1971. Vuonna 1989 kashmirilaiset ryhtyivät palestiinalaisten jalanjäljissä omaan kansannousuunsa, intifadaan. Kashmirin muslimien vapautusliikkeen tavoitteena oli oman ei-uskonnollisen valtion perustaminen. Pakistanilla ja Intialla oli edelleen ehdottomat vaatimuksensa alueesta, jonka noin 13 miljoonainen väestö joutui sijaiskärsijän rooliin. Puolesta miljoonasta Kashmirin kansannousuun osallistuneesta suurin osa ei anna tukeansa sittemmin alueella otettaan voimistaneille ääriliikkeille. Viimeiset vuodet ovat olleet Kashmirissa suhteellisen rauhallisia, vaikka tavallista väestöä koettelevilta konflikteilta ja äärimmäisyyksiltä ei ole edelleenkään vältytty. Alueen ihmisten tulevaisuus ja inhimillisen turvallisuuden edellytykset ovat edelleen epävarmoja.

Lähteet: Apunen, Osmo, 1998. Murrosaikojen maailmanpolitiikka. Tampere: Studia Politica Tamperensis, No. 3. ss: 254-257; Zenger, Mikko, 2002. "Terrorismisota teki Kashmirista hylkiön", Kumppani, 1/2002; http://www.globalis.fi/Konfliktit/Kashmir.

"Unelmani ovat suuria. Unelmoin, että osuuskunnan naiset saavuttavat haluamansa, heitä kunnioitetaan, ja he osaavat puolustaa oikeuksiaan. Haaveilen, että jokaisessa yhteisössä valmistetaan ekologisia ja maittavia eläinrehuja, joilla on riittäväsi kysyntää, ja että nuoret naiset liittyvät osuuskuntaan ja oppivat asioita, joita opettavat omille tyttärilleen. Toivon osuuskuntien naisten hankkivan omaa rahaa, jotta he eivät ole miehistään taloudellisesti riippuvaisia."

Cuquíon osuuskunnan karismaattinen puheenjohtaja kertoi unelmistaan joulukuussa 2004, kun olin arvioimassa Siemenpuu-säätiön rahoittamaa hanketta, jonka meksikolainen Centro de Apoyo al Movimiento Popular del Occidente eli Campo-järjestö toteutti yhteistyössä naismaanviljelijöiden osuuskunnan kanssa Jaliscon osavaltiossa, Länsi-Meksikossa.

Arvioinnista on jo vuosia aikaa, mutta tarina on edelleen ajankohtainen. Vaikutuin siitä, miten tapaamani naiset olivat osuuskuntatoiminnallaan onnistuneet parantamaan elinehtojaan merkittävästi ja murtamaan perinteisiä sukupuoli- ja valtarooleja. Tuon toiminnan vaikutukset eivät rajoittuneet pelkästään naisten omaan ja heidän läheistensä elämään, vaan ne näkyivät heidän yhteisöissään laajemminkin, tulevaisuudessa mahdollisesti kunnallisessa suunnittelussa ja koko osavaltion maatalouspolitiikassa.

Muutokset naisten elämässä kattavat kaikki YK:n inhimillisen turvallisuuden seitsemän ulottuvuutta: heidän taloudellinen asemansa on vahvistunut, heidän ja heidän perheidensä ruokaturva ja terveystilanne on parantunut, heidän ekologiset menetelmänsä ovat vahvistaneet alueen ympäristöä, heidän yhteisöllisen asemansa vahvistuminen on merkinnyt parempaa henkilökohtaista ja poliittista turvallisuutta, ja kaikki naisten aktiviteetit ovat osaltaan vahvistaneet heidän yhteisöjensä turvallisuutta.

Campo tukee maaseudun naisia

Vuonna 1989 perustettu Campo tekee töitä erityisesti Jaliscon osavaltion naisviljelijöiden parissa. Se antoi vuoden 2004 lopulla koulutusta, avustusta ja tiedollista tukea 60 naisryhmälle 11 kunnan alueella. Campo oli tuolloin ja on mahdollisesti edelleen ainoa järjestö koko osavaltiossa, joka työskentelee erityisesti maaseudun naisten kanssa. Campon pyrkimys on parantaa pysyvästi maanviljelijänaisten elämänlaatua ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästi. Toiminnot keskittyvät naisten taloudellisen aseman ohella myös heidän yhteisöllisen asemansa vahvistamiseen. Campo tukee naisten johtajuutta, jotta he uskoisivat itseensä muutosvoimana.

Campo tarjoaa naisryhmille monenmoista apua, mutta perusperiaatteena on toimia naisten itsensä pyynnöstä ja heidän ehdoillaan. Välillä on toki tarve neuvotella, koska Campo pyrkii välttämään naisryhmien ajautumisen taloudellisiin vaikeuksiin riskialttiiden hankkeiden takia. Cuquíon kunnassa keskustelua vaati naisten innostus hankkia traktori. Campo suostui vasta pitkän harkinnan jälkeen, ja naiset osoittivat olevansa luottamuksen arvoisia.

Campo pyrkii vahvistamaan naisryhmien asemaa, jotta ne voisivat lähitulevaisuudessa toimia omillaan ilman ulkopuolista apua. Sen tarjoamia palveluja ovat esimerkiksi pienlainaohjelma, tuki uusien viljelykasvien viljelyssä, kompostien rakentaminen, ekologisen lannoitteen valmistamisen opettaminen ja mineraalien hankkiminen eläinrehun valmistukseen. Campo myös tukee naisia keksimään erilaisia tuotteita, joita he voisivat valmistaa ja kaupata omaa lähipiiriään laajemmalle. Vuonna 2004 tämä aktiviteetti oli vasta aluillaan.

Cuquío on poliittisesti kiinnostava kunta

Noin 17 000 asukkaan Cuquíon kunta sijaitsee Jaliscon pohjoisosissa, 64 kilometriä pääkaupungista Guadalajarasta koilliseen. Ilmasto on puolikuivaa, suurinta osaa maa-alasta viljellään kausittain, sateiden mukaan. Pääasiallisia viljelytuotteita ovat maissi ja tomaatti, mutta myös chilit, pavut, agave-kaktukset ja sokeridurra ovat yleisiä. Maat ovat pääasiassa yksityisomistuksessa. Noin 23 prosenttia taloudellisesti aktiivisista kuntalaisista on naisia, ja perheen päänä he ovat joka viidennessä taloudessa.

Cuquío on poliittisesti kiinnostava kunta, koska vuonna 1989 perustettu vasemmistokoalitiopuolue Partido de la Revolución Democrática PRD pääsi siellä valtaan jo pian perustamisensa jälkeen. PRD alkoi toteuttaa muutoksia, joita kunnan asukkaat olivat jo pitkään kunnallishallinnolta toivoneet. Cuquíota pidettiin tuolloin poikkeuksellisen demokraattisena kuntana meksikolaisen korruptoituneen politiikan kontekstissa. Asukkaat kuitenkin äänestivät uudestaan muutoksen puolesta vuonna 2003, ja PRD menetti valta-asemansa katolilaisoikeistolaiselle Partido de Acción Nacional eli PAN-puolueelle, joka sittemmin on pitänyt valtaa kunnassa.

Halu tehdä toisin

Cuquíon maanviljelijänaiset alkoivat organisoitua jo vuosia ennen yhteistyötään Campon kanssa. Vuodesta 1984 vuoteen 1986 he olivat aktiivisia uskonnollisissa ryhmissä ja osa heistä oli myös perustamassa maanviljelijäryhmiä, joilla oli ongelmia paikallisten kyläpäälliköiden kanssa. Nämä ryhmät verkostoituivat liittovaltiotasolla ja menivät pääkaupunkiin neuvottelemaan maatalouslaista. Isoja yhteisökokouksia pidettiin ja maaseudulla toimi hyvinkin radikaaleja ryhmiä. Vuonna 1987 Jaliscon osavaltioon perustettiin itsenäisten maanviljelijöiden järjestö, mutta naisten ja miesten intressit eivät siellä kohdanneet. Naiset lähtivät ja perustivat oman osuuskuntansa La Sociedad Cooperativa de Mujeres Campesinas en Acción vuonna 1995. Siihen on sittemmin liittynyt noin 125 naista yhdestätoista Cuquíon yhteisöstä, joissa kussakin toimii paikallisryhmä. Aktiivisten jäsenten määrä on vuosien varrella vaihdellut naisten elämäntilanteiden mukaan.

Osuuskunnan puheenjohtajan mukaan he aktivoituivat taistellakseen paremman elämän puolesta, eivätkä halunneet pelkästään istua kotona tai kirkossa kädet ristissä: "Halusimme organisoitua. Niin miehet kuin naisetkin halusivat innostuneina perustaa uuden järjestön. Me naiset teimme paljon työtä, mutta miehet eivät kunnioittaneet meitä sellaisena kuin olimme. Perustimme naisten osuuskunnan. Me myös järjestäydyimme uudella tavalla, emme pelkästään perustaneet uutta järjestöä."

Osuuskunnalla on sekä omaehtoista taloutta että johtajuutta ja kansalaisuutta vahvistavia aktiviteetteja. Sen jäsenet kehittävät kollektiivisia tuotannollisia projekteja, kuten kala-altaita, kanankasvatusta, nopal-kaktuksen viljelyä, maatalouskoneiden hallintaa, eläinten hoitoa, puutarhaviljelmiä ja tortilla-leipomoita. Osa ryhmistä tarjoaa koneellistettuja maatalouspalveluja, maaperän muokkaamista ekologisille viljelymenetelmille sopivaksi ja luonnonmukaisia lannoitteita oman kunnan asukkaille. Lisäksi naiset hallinnoivat pienimuotoista paikallispankkia, joka voi auttaa kattamaan Campon ylläpitämän lainaohjelman omarahoitusosuutta.

Poikkeuksellisia traktoripalveluja

Maatalouskoneiden hankinta on ollut yksi kaikkein menestyneimmistä paikallisryhmien toteuttamista hankkeista. Tällaisen taloudellisesti huomattavan suuren hankkeen koordinointi antoi naisille paljon itseluottamusta ja arvostusta yhteisöissään.

Hanke sai alkunsa kun Ocoticin paikallisryhmä ihmetteli miksi osavaltion viranomaiset tarjosivat vain miesryhmille tukea traktorin hankintaan. Ryhmä pyysi Campolta apua, mutta järjestö ei heti innostunut. Pyyntö ei ollut kovin ekologinen, ja näin kallis hankinta voisi saada aikaan ongelmia osuuskunnan jäsenten kesken.

Campon työntekijä kertoo: "Naiset olivat itse sitä mieltä, että he osaavat yhtä lailla toimia maatalouskoneiden kanssa kuin miehetkin, mutta me epäröimme. Meillä ei ollut lainkaan kokemusta tämän tasoisesta tuotantohankkeesta. Tarkasteltuamme hyödyt ja haitat totesimme kuitenkin, että eiköhän se onnistu! Ministeriössä ihmeteltiin. Olihan tyystin uutta, että 'haavoittuvaiset' naiset ryhtyvät hankkimaan maatalouskoneita. Järjestömme rooli oli toimia välittäjänä, puhua hankkeen puolesta. Naiset etenivät hankkeen kanssa nopeasti, 5-6 kuukauden kuluttua he saivat jo koneensa. Niiden saapuminen kuntaan oli merkittävä tapahtuma, moista hollantilaista traktoria ei kunnassa ollut ennen nähty."

Campon avustuksella Ocoticin ryhmä sai osavaltion maaseutukehityksen ministeriöltä korottaman ja kuluttoman 17 000 dollarin lainan, jolla se osti vuonna 1997 traktorin erillisellä kylvölaitteella, perinteisen kylvökoneen, vasaramyllyn, kastelulaitteen ja maissinkuorijalaitteen. Pian myös Aguacaten ryhmä halusi oman traktorin, ja sen jäsenet marssivat osavaltion pääkaupunkiin. Siellä he saivat kuulla, että lainaohjelma oli jo lopetettu. Naiset kuitenkin onnistuivat saamaan jonkin verran korollista lainaa, mutta joutuvat itse maksamaan osan kokonaissummasta. Campo lainasi heille osan ja lopun naiset kasasivat kaukaisia sukulaisia ja USA:ssa asuvia ystäviä myöten. He ostivat traktorin sekä pienen ja ison kylvökoneen.

Traktorit saivat molemmat ryhmät tyytyväisiksi, mutta ensimmäinen ongelma oli jo heti oven takana. Kuka ajaa traktoria? Naiset eivät halunneet palkata aviomiehiään tai sukulaisiaan, mutta vaihtoehdot olivat vähissä kun lähipiirin ulkopuoliset osoittautuivat kelvottomiksi: he kohtelivat koneita huonosti ja hoitivat työnsä epätasaisesti. Cuquíossa ja sen naapurikunnissa on pula työvoimasta, koska nuoret miehet lähtevät töihin Yhdysvaltoihin. Naisten haave olikin pystyä tarjoamaan riittävästi työtä ympäri vuoden, jotta edes joillakin nuorilla olisi tulevaisuus kotiseudullaan.

Seuraava ongelma oli asiakaskato. Naiset tarjosivat hyviä palveluja halvalla ja järjestivät työnäytteitä, mutta ihmiset eivät innostuneet. Ensimmäinen vuosi menikin huonosti, mutta tilanne muuttui kun sana hyvästä palvelusta kiiri kunnassa. Toisena traktorivuotena he eivät pystyneet ottamaan kaikkia tilauksia vastaan.

Naiset pystyivät maksamaan lyhennyksiä osavaltiolle niin hyvin, että Ocoticin ryhmä oli vuoden 2003 alussa maksanut lainansa kokonaan takaisin. Uudella 48 700 dollarin lainalla he ostivat 90 hevosvoiman traktoriin ja muutamaan muuhun maatalouskoneeseen.

Osavaltion viranomaiset ovat olleet hämmästyneitä. Neljän vuoden tukiohjelman aikana vain naisten ryhmä on onnistunut maksamaan velkansa takaisin. Campo vinkkasi viranomaisille: "jos haluatte ohjelmillenne hyviä tuloksia, rahoittakaa naisryhmiä". Osa- ja liittovaltion ohjelmien ongelmana on kuitenkin se, että ne vaihtelevat hetkestä toiseen ja niiden poliittinen linja päätetään pääasiassa liittovaltion tasolla.

Tehokasta halvalla: luonnonmukainen lannoite

Campo esitteli naisille lannoitteen, jonka on kombinaatio erilaisista kasvi- ja eläinkunnan luonnonmukaisista aineista, kuten lannasta ja lehdistä. Sen ohje on vapaasti netistä kopioitavissa, ja sitä on helppo kotioloissa valmistaa. Ocoticin ryhmä aloitti lannoitteen valmistamisen ja myynnin, ja pian muut paikallisryhmät seurasivat perässä.

Lannoitteen alhaiset kustannukset aiheuttivat yllättäen ongelmia: ihmisten mielestä kelpo aines ei voi olla halpaa. Kemialliset lannoitteet maksoivat tuolloin noin 80 Meksikon pesoa litralta, mutta luonnonmukainen lannoite vain 15. Hiljalleen on sana tässäkin asiassa kiirinyt, ja ihmisten luottamus vahvistunut. Tulokset ovat olleet kannustavia etenkin tomaatilla ja pavuilla.

Naiset valmistavat lannoitteen muuten itsenäisesti, mutta Campo hankkii heille tarvittavat mineraalit, koska niiden ostaminen on väärinkäytösten yleisyyden takia säännösteltyä. Niitä kun käytetään esimerkiksi eläinten lihasten kasvattamiseen.

Naiset käyttävät itse osittain luonnonmukaista ja osittain kemiallisia lannoitteita. Luonnonmukaista he antavat etenkin tomaatille, pavuilla, soijalle ja myös kesäkurpitsalle.

Paikallinen rehu haastaa monikansalliset

Eläinten hoito on pitkään ollut Cuquíon maanviljelijänaisille tärkeä taloudellinen aktiviteetti, mutta eläinten ravinnon kanssa heillä on ollut ongelmia. Ympäristössä ei ole eläimille riittävän ravinteikasta ja monipuolista ravintoa tarjolla, joten naiset joutuivat ostamaan niille kallista tasapainotettua ruokaa markkinoilta. Suurin osa rehua tuottavista yrityksistä on monikansallisia ja siten niiden raaka-aineet tulevat tavallisesti ulkomailta, etenkin Yhdysvalloista, ja ovat usein huonolaatuisia. "Rehukauppa on kuin villi länsi, tuotteiden laatua ei kontrolloida mitenkään", totesi yksi naisista.

Ratkaisu löytyi lopulta läheltä: oman rehun tuotannon käynnistäminen. Kollektiivisen rehukeskuksen perustaminen vaati paljon työtä, kärsivällisyyttä ja onneakin. Siihen tarvittiin kone ravintoaineita sotkemaan, rakennus konetta suojaamaan ja rakennukselle maapalsta. Lisäksi piti hankkia säkkejä osuuskunnan logolla, kone jolla säkkien suut ommellaan kiinni täytön jälkeen sekä erillinen muuntaja, koska tuotannossa tarvitaan paljon sähköä. Kaikkiaan 5-6 vuotta siihen naisilta meni, mutta asiat järjestyivät hiljalleen monien eri tahojen avulla. Cuquíon kunta antoi esimerkiksi materiaalit talon rakentamiselle, ja Ocoticin ryhmä luovutti maa-alan rakennuksen alle.

Lopputulos oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen: kysyntää on enemmän kuin riittävästi, asiakkaat ovat tyytyväisiä, ja naiset itse tietävät mitä heidän eläimensä syövät. Keskuksen periaatteena on tuottaa kullekin eläinkunnalle maukasta, ekologista, terveellistä ja ravinteikasta ruokaa, koska siten eläimet viihtyvät ja myös ihmiset pysyvät terveempinä. Lehmät esimerkiksi tykkäävät makeasta, ja siten niille laitetaan melassia, jauhettua maissia, soijaa ja mineraaleja sopivassa suhteessa. Lisäksi raaka-aineet pystytään jauhamalla käyttämään kokonaisuudessaan hyödyksi, luonnossa eläimet syövät esimerkiksi maissista vain pienen osan, koska sen varren syöminen on kivuliasta ja hankalaa.

Vaikutusten kirjo: omasta elämästä osavaltion maatalouspolitiikkaan

Naisten perustama osuuskunta on saanut paljon aikaan. Naiset ovat onnistuneet merkittävästi muuttamaan rooliaan niin yhteisöissään kuin perheissään, mutta muutosprosessi ei ole ollut helppo heille itselleen tai heidän miehilleen. Naisista on tehty pilaa ja heidän miehiään on kiusattu esimerkiksi siitä, että 'alla on vaimon traktori'. Jotkut osuuskunnalle töitä tehneet miehet ovat pyytäneet, että heidän vaimonsa eivät maksaisi heille palkkaa muiden miesten edessä.

Erään osuuskunnan naisen sanoin: "Olemme vahvistaneet mieltämme. Ennen en uskaltanut puhua, mutta nyt ei ujostuta vaikka yleisönä olisi 150 ihmistä. Mieheni on vähän harmistuneen näköinen, kun lähden kokoukseen, mutta enää hän ei sano mitään, antaa minun vain mennä. Vanhimmat lapseni yrittävät saada minut pois näistä touhuista, he haluavat antaa minulle rahaa. Minä en kuitenkaan halua lopettaa, nautin tästä työstä niin paljon. Olen myös oppinut tuntemaan oikeuksiani naisena."

Omistaminen ja lehmät ovat Cuquíon alueella tärkeitä. Kun Campo alkoi työskennellä alueella, yhdelläkään osuuskunnan naisista ei ollut lehmää, ja heidän miehistäänkin vain noin 20 prosenttia omisti lehmän. Vuoden 2004 lopulla 80 prosentilla naisista oli ainakin yksi lehmä, ja yli puolella heistä 3-4 lehmää. Vaikeasta alkutilanteesta kertoo seuraava kommentti: "Minulla on seitsemän lasta, eikä meillä ollut antaa heille maitoa. Ostin yhden litran, josta annoin pienimmille maitoa, isommille annoin kahvia ja kanelia. Nyt minulla on viisi lehmää ja paljon maitoa!"

Haasteena on kuitenkin edelleen se, että naiset eivät pääasiassa omista maata, vaikka se laillisesti olisikin mahdollista. Campon kanssa yhteistyötä tekevistä naisista vain 10 prosenttia omistaa maata, pääasiassa lesket ja sellaiset, joille isä on lahjoittanut pienen palan maata (1-2 ha) heidän mennessään naimisiin.

Osuuskuntatoiminta on kaiken kaikkiaan vahvistanut naisten asemaa yhteisössään, ja he ovat lähteneet mukaan politiikkaankin. Neljä heistä on ollut vasemmistolaisen PRD-puolueen kunnanvaltuutettuja. PRD:n valtakaudella kuntaan perustettiin demokraattinen neuvottelukunta Consejo Democrático de Cuquío, CODEMUC, jossa kuntalaisilla oli mahdollisuus vaikuttaa kunnan varojen käyttöön. Osuuskunnan puheenjohtajan mukaan kunnassa tehtiin tuolloin ihanasti töitä, miehet ja naiset yhdessä. Nyt valtuustossa on kaksi naista, mutta he eivät puheenjohtajan mukaan naisten asioita juurikaan edistä, ja PAN lopetti neuvottelukunnankin kun ei halua asukkaita kuunnella.

Campon työntekijä puolestaan selvitti, että PRD ei loppuaikanaan ollut enää niin hyvä kuin naiset ehkä haluavat muistaa. PRD kallistui suurmaatalouden suuntaan ja sen ratkaisut alkoivat olla ympäristön kantokyvyn kannalta huolestuttavia. Campossa toivotaan, että osuuskunnan naiset huomaisivat, miten tärkeää on vahvistaa heidän omaa organisaatiotaan ja toimia sen kautta. Naisilla on paljon arvokasta kokemusta ekologisista viljely- ja toimintatavoista. He voisivat tehdä aloitteita kunnalle osana kansalaisyhteiskuntaa, ilman poliittisia latauksia. Heillä voi vielä olla paljon annettavaa jopa osavaltion maatalouspolitiikalle.