EU on epäonnistunut P-Afrikan politiikassaan
Kirjoittajien mukaan 11.9. terroristi-iskujen jälkeen on syntynyt globaali turvallisuusdiskurssi, joka painottaa terrorismia äärimmäisenä uhkana. Terrorismin vastaisen taistelun myötä EU on alkanut kiinnittää enemmän huomiota Pohjois-Afrikkaan ja etenkin Maghreb-maihin. Enemmistö Euroopassa pidätetyistä terroristi-epäillyistä on ollut kotoisin Maghreb-maista.
Kirjoittajien mukaan EU on liittänyt poliittiset ja taloudelliset tavoitteet, kuten kehitys- ja maahanmuuttopolitiikan turvallisuuden varmistamiseen ja terrorismin vastaiseen taisteluun Maghreb-maissa. Terrorismin uhkan ja maahanmuutto- ja rajakontrollin välille on Euroopassa rakennettu yhteys, ja Maghreb-maiden maahanmuuttajista on tullut "vieraita", "rikollisia" sekä kieltojen ja paheksunnan kohteita.
Ennen 11.9. terroristi-iskuja eurooppalainen turvallisuusyhteistyö Maghreb-maiden kanssa oli melko tehotonta ja laajalti kahdenkeskistä sekä keskittyi normatiivisiin kysymyksiin. Terroristi-iskut herättivät Euroopan kuitenkin toimimaan, ja EU julisti nopeasti strategian taistellakseen terrorismia vastaan.
Huhtikuussa 2002 Valencian toimintasuunnitelma vakiinnutti Euro-Välimeri-alueen terrorismin vastaisen toiminnan. Toimintasuunnitelman mukaan on muun muassa lisättävä tiedonjakamista sekä tarjottava rahoitusta Maghreb-maiden kotimaisille turvallisuusohjelmille, jotka vastaavat terrorismin torjunnasta.
Kirjoittajien mukaan monet Pohjois-Afrikan maat toivottivat EU:n lisääntyneen osallistumisen alueellaan tervetulleeksi, sillä ne olivat jo vuosia olleet tyytymättömiä Euroopan välinpitämättömyyteen koskien alueen väkivaltaisuuksia.
Toisaalta EU on toteuttanut terrorismin vastaisia aloitteita Pohjois-Afrikassa melko heikosti, sillä EU-instituutioilta on puuttunut koordinaatio ja jotkut jäsenmaat ovat mieluummin toimineet kahdenkeskisesti Maghreb-maiden kanssa.
Kirjoittajat nostavat artikkelissaan Algerian ja Tunisian esimerkeiksi EU:n ja Maghreb-maiden terrorismin vastaisesta yhteistyöstä. Algeria pyrkii yhdessä EU:n kanssa ehkäisemään terrorismia mm. uudistamalla oikeusjärjestelmää ja edistämällä lain toimeenpanoa. Euroopan komissio on lisäksi yrittänyt tiukentaa Algerian rajan kontrollia ja tukenut terrorismia tutkivan tutkimuskeskuksen perustamisessa.
Yhteistyön keskittyminen terrorismiin on kuitenkin jättänyt varjoonsa Algerian kotimaisia ongelmia, etenkin niitä, jotka kasvattavat kansalaisten levottomuutta. Tästä on kärsinyt myös EU:n ja Tunisian välinen terrorismin vastainen yhteistyö, joka pyrkii etenkin oikeus- ja poliisilaitosten uudistamiseen.
Kirjoittajien mukaan Tunisian kansannousun ja terrorismin vastaisen strategian välillä onkin selvä yhteys. Ben Alin hallinto vastusti ääriliikkeitä mutta rajoitti samalla kansalaisvapauksia ja edisti hallitsevan eliitin intressejä, kunnes kansalaisten turhautuminen purkautui väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Koska EU piti tärkeänä terrorismin vastaista yhteistyötä, se tuki Ben Alin hallitusta huolimatta siitä, että maassa tapahtui ihmisoikeusloukkauksia. Nähtäväksi jääkin, onnistuuko Tunisian demokraattinen kehitys pitämään islamistiset ääriliikkeet kurissa.
Kirjoittajien mukaan eurooppalainen terrorismin vastainen yhteistyö Maghreb-maiden kanssa on toivottavaa, mutta EU:n huomio on siirtynyt liikaa pois normatiivisista kysymyksistä, kuten ihmisoikeuksista ja demokratiasta. Tunisian ja Egyptin kansannousut osoittavat, että EU:n on yhteistyössään löydettävä tasapaino näiden kysymysten edistämisen ja terrorismin vastaisen toiminnan välillä.
Seisoakseen normatiivisten ideaaliensa takana Euroopan on tuettava demokraattisia muutoksia Pohjois-Afrikassa, vaikka se ei voi olla varma siitä, miten nämä muutokset vaikuttavat terrorismin vastaiseen yhteistyöhön.