Itä-Timor ei ole kehittynyt ulkomaisilla avustuksilla
Indonesian vetäydyttyä Itä-Timorista vuonna 1999 hallitukset ympäri maailman vannoivat auttavansa Itä-Timoria toimintakykyisen valtion rakentamisessa. Yhdysvallat lupasi erityisesti tukensa Itä-Timorin demokraattisen yhteiskunnan kehittämiselle. Lupaukset ovat pysyneet samoina 11 vuoden ajan, mutta tilanne Itä-Timorissa ei ole muuttunut, kritisoi Guteriano Neves artikkelissaan Timor: Where Has All the Aid Gone? East Timor Law and Justice Bulletinissa.
Vuodesta 1999 lähtien Itä-Timoriin on virrannut noin 5 miljardia dollaria avustuksina. Al-Jazeeran vuonna 2009 tekemän tutkimuksen mukaan Itä-Timorin 1,1 miljoonasta kansalaisesta jokainen on saanut 8000 dollaria avustuksina vuosina 1999 - 2009.
Kahden ensimmäisen vuoden aikana rahaa ohjattiin lähinnä humanitaariseen ja hätäapuun. Scanteamin raportin mukaan seuraavina vuosina 2002 - 2006 avustuksien tarkoituksena oli Itä-Timorin valtion rakentaminen, valtion instituutioiden kapasiteetin vahvistaminen ja keskeisten julkisten palveluiden turvaaminen.
Tavoitteista huolimatta ulkomaisella avulla on ollut vähäinen vaikutus paikalliseen talouteen, politiikan johdonmukaisuuteen, paikallisen yhteisön omistukseen ja pitkän aikavälin tavoitteisiin. Itä-Timorin Jälleenrakennus- ja Kehitysinstituutin La'o Hamutukin mukaan vain noin 1 jokaisesta Itä-Timorissa käytetystä 10 dollarista jää paikalliseen talouteen. Suurin osa rahoista virtaa ulos maasta kansainvälisten konsulttien, tuontitavaroiden ja sotilaallisten operaatioiden maksujen mukana.
Itä-Timor on edelleen yksi maailman eniten öljystä riippuvaisista maista. Suurin osa Itä-Timorin kulutustavaroista tietokoneista pullotettuun veteen on tuontitavaraa. Maassa on huono infrastruktuuri, mikä vaikeuttaa paikallisten maanviljelijöiden mahdollisuuteen saada satonsa myyntiin. Lisäksi maanviljelijät joutuvat kilpailemaan markkinoista maahan jatkuvasti virtaavien tuontitavaroiden kanssa.
Sosiaalinen epätasa-arvoisuus pääkaupunki Dilin ja muun maan välillä syvenee ja kansalaiset kärsivät huonosta terveydenhuollosta, koulutusmahdollisuuksien puutteesta, puhtaan veden vähäisyydestä ja riittämättömistä sosiaalipalveluista. Neves huomauttaa, että vaikka puutteet osaltaan johtuvat julkisten instituutioiden heikkoudesta ja kolonialistisesta historiasta, ei ulkomailta tullut apu ole omalta osaltaan onnistunut parantamaan tilannetta.
Lukuisat Itä-Timorista tehdyt tutkimukset viittaavat avun tehottomuuteen pitkäaikaisen rauhan ja vakauden rakentamisessa. Itä-Timor, kuten muutkin konfliktin kokeneet maat, tarvitsee maa- ja yksityiskohtaisia keinoja parannuksien ja kehityksen saavuttamiseksi.
Toki avustuksilla pystytään vahvistamaan jo olemassa olevia julkisia instituutioita, mutta pitkäaikainen rauha ja vakaus vaativat myös paljon muuta, kuten vahvaa perustaa talouden kestävälle kehitykselle, laillisuusperiaatteita ja hyvää hallintoa. Maailmanpankin raportin mukaan edellisten lisäksi Itä-Timorin ongelmia ovat hallinnollisten kapasiteettien puute, heikko inhimillinen pääoma ja köyhyys.
Yhdysvaltojen väärät strategiat
Itä-Timorin suurimmat avustajamaat ovat Australia, Japani, Portugali, EU, Kiina ja Yhdysvallat. USAID:n (United States Agency for International Development) tietojen mukaan Yhdysvallat lähetti Itä-Timoriin 272 miljoonaa dollaria vuosina 2000 - 2008, josta 41 % osoitettiin taloudelliseen kasvuun, 31 % hallinnon tukemiseen ja loput terveyteen ja turvallisuuteen. Yhdysvallat on myös tukenut Itä-Timorin YK-operaatiota rahallisesti ja sotilaallisesti.
Taloudellisen kasvun ja demokraattisen hallinnon tukeminen ovat Yhdysvaltojen antaman ulkomaisen avun kaksi strategista päätavoitetta. Yhdysvaltojen hallituksen vuoden 2004 kannanoton mukaan vakaat, vauraat ja demokraattiset valtiot ovat Yhdysvalloille hyviä kumppaneita. Näin ollen Yhdysvaltain kansalliset intressit ja Itä-Timorin tulevaisuuden tavoitteet näyttäisivät kohtaavan, muistuttaa Neves.
USAID:n mukaan suurin este taloudelliselle, työllisyyden ja tulojen kasvulle on puutteellinen keskittyminen maatalouden ja yksityisen sektorin kehittämiseen ja kasvuun. Strategiana onkin ollut yksityisen sektorin kehityksen tukeminen ja USAID:n näkemyksen mukaan Itä-Timorin hallituksen tulee ensisijaisesti keskittyä luomaan ne edellytykset, joilla yksityinen sektori saadaan kukoistamaan. Lopullisena tavoitteena on vapaa markkinajärjestelmä, joka perustuu kaupankäynnin ja sijoitusten kasvun kautta tapahtuvaan taloudelliseen kehitykseen.
Toinen Yhdysvaltain strategia on tukea Itä-Timorin maareformia. Yhdysvaltain mukaan maan omistukseen liittyvät epäselvyydet ovat este yksityiselle sijoittamiselle. Tavoitteena onkin ollut luoda lainsäädäntöä ja poliittisia linjauksia mm. maaomistuksiin liittyvää sovittelua ja rekisteröintiä varten.
Nevesin mukaan nämä strategiat eivät kuitenkaan sovellu Itä-Timorin tilanteeseen ja tarpeisiin.
Itä-Timorin maaomistuksien rakenne on hyvin epätasa-arvoinen, mikä on seurausta kolonialismista, sotilaallisesta miehityksestä ja konfliktista. Maanomistukseen liittyvät kysymykset ovat Itä-Timorissa monimutkaisia, ja ne ovatkin usein syynä konflikteihin ja epätasa-arvoisuuteen.
Yhdysvaltojen tulisi Nevesin mielestä keskittyä tukemaan maa-alueiden uudelleenjakoa, eikä kasvattaa epätasa-arvoisuutta nykyisellä strategiallaan.
Yksityisen sektorin kasvun tukeminen ei poista historiallisia alikehityksen ja taloudellisen kehittymättömyyden rakenteellisia ongelmia, vaan vahvistaa sosiaalista epätasa-arvoisuutta, marginalisoi paikallisia taloudellisia toimijoita ja vähentää valtion vaikutusvaltaa. Lopputuloksena ovat poliittiset strategiat, jotka ovat suurelle osalle itätimorilaisia hyödyttömiä, epädemokraattisia ja epäoikeudenmukaisia.
Neves muistuttaa, että Itä-Timorin kaltaiselle valtiolle julkinen investointi on ensisijaisen tärkeää. Suuria julkisia investointeja tulee osoittaa koulutukseen, terveydenhuoltoon, maatalouteen ja infrastruktuurin kehittämiseen. Näillä keinoilla Itä-Timorin hallitus voi parantaa maan taloudellista ja sosiaalista tilannetta, sekä kasvattaa omaa rooliaan ja legitimiteettiään kansan silmissä.