NATO Libyan jälkeen

Intervention motiivit

Julkisuudessa pääsyiksi toiminnalle on annettu siviilien suojelu. Ihmiset, jotka olivat hyökkäyksen kohteena, halusivat ulkovaltojen puuttuvan tilanteeseen. Interventiolla oli, ainakin suurilta osin, Arabiliiton tuki. NATO:n toiminta sai valtuutuksen YK:n turvallisuusneuvostolta päätöslauselmassa 1973.

Epäilemättä NATO:a motivoivat myös "erityiset omat edut", huomauttaa Davis. Pelkoa herättivät mahdollinen hallitsematon maastapako Eurooppaan ja Gaddafin historia terrorismin tukemisessa.

Osalle tilanteen tarkkailijoista Libyan intervention päämotiivi oli öljy. Davis ei kiellä, etteikö energiaturvallisuus olisi ollut päätökseen vaikuttava asia, mutta muistuttaa että intervention alkaessa Libya oli integroitu kansainvälisiin öljymarkkinoihin ja monilla länsimaisilla yhtiöillä oli huomattavia öljysopimuksia Gaddafin hallinnon kanssa. Interventio häiritsi öljyn toimittamista ja johti öljyn hinnan nousuun, mikä tuskin oli länsimaiden johtajien intresseissä.

Ylittikö interventio YK:n mandaatin?

Kysymys mandaatin ylittämisestä on Davisin mukaan hyvin kiistanalainen. Kriitikot näkevät, että tilanteen pääpiste siirtyi nopeasti kansainvälisen lain normien kunnioittamisesta vallanvaihdon edistämiseen. NATO:n näkemyksen mukaan sen toiminta on ollut ja on edelleen YK:n mandaatin mukaista.

Näkemyseroja on tullut esiin siinä, minkälaista toimintaa siviilien suojelu oikeastaan vaatii. NATO ja eräät länsimaiden johtajat ovat päätelleet, että ainoastaan Gaddafin poistaminen valta-asemasta takaa Libyan kansalle todellista ja kestävää turvallisuutta. Davisin mukaan tämä lähestymistapa nostattaa kuitenkin monia ongelmia.

NATO-jäsenmaiden erilaiset kansalliset lait ja ulkopoliittiset linjat johtivat erilaisiin tulkintoihin mandaatista liittoutuman sisällä. Jotkut, kuten Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat tulkitsivat mandaatin "hyökkäävämmin" kuin esimerkiksi Puola ja Saksa. Yhtenäisyyden puute mandaatin termeistä johti siihen, että monet jäsenmaat nostattivat toiminnalleen ehtoja, jotka estivät niiden osanoton hyökkäysoperaatioihin.

Torjuntataistelut Gaddafin joukkoja vastaan ovat monien kriitikoiden mielestä rikkoneet vähintäänkin YK-mandaatin henkeä. Pääasiallinen perusta YK:n ja Arabiliiton tuelle oli Benghazin kaupunkia kohdannut uhka. Tuo uhka poistettiin muutamassa päivässä, eikä lisämandaattia YK:lta ole sen jälkeen tullut, muistuttaa Davis.

Länsimaiden johtavat antoivat lukuisia lupauksia siitä, etteivät ulkomaalaiset joukot tule menemään Libyaan. Operaation Libyassa on kuitenkin sisältänyt nk. "peiteltyä interventiota" kun maahan on lähetetty sotilasneuvonantajia ja erikoisjoukkoja. Tämän on nähty rikkovat YK-mandaattia ja on saanut länsimaiden kansalaiset takajaloilleen ja syyttämään johtajiaan vilpillisyydestä.

Tulevatko interventiojoukot vetäytymään ripeästi?

NATO on aloittanut jo keskustelut operaation alasajosta. NATO:n pääsihteerin Anders Fogh Rasmussenin mukaan NATO tulee pysymään Libyassa "niin kauan sitä tarvitaan, eikä minuuttiakaan kauempaa".

Presidentit Obama ja Sarkozy sekä pääministeri Cameron ovat kuitenkin luvanneet, ettei Libyaa hylätä vaan ystävyys ja kumppanuus ja sotilaalliset ja diplomaattiset suhteet tulevat jatkumaan.

Oletuksena on, että NATO:n operaation lopettaminen tarkoittaa myös länsimaiden rajoitetun sotilaallisen läsnäolon loppumiseen Libyassa. Jotta tämä toteutuisi, Libyan käynnissä olevan vallankumouksen tulee loppua rauhanomaisesti tai maahan on lähetettävä YK:n rauhanturvaoperaatio tilanteen vakauttamiseksi.

Libyan Kansallinen väliaikaishallinto on selvästi ilmaissut, ettei se halua ulkomaalaisille joukoille turvallisuusroolia Libyassa. On kuitenkin pidettävä mielessä länsimaiden viimeaikaisten interventioiden historia ja Yhdysvaltojen vaikeudet vetäytyä Irakista. Ripeä vetäytyminen ei ole missään nimessä varmaa, muistuttaa Davis.

Aiheuttiko NATO mielivaltaista tuhoa?

Näyttäisi siltä, että Libyan operaatiossa uhrien määrä on ollut pienempi ja infrastruktuuria tuhottu vähemmän kuin Bosnian tai Kosovon operaatioissa. Ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka monta libyalaista on kuollut 6 kuukauden taistelujen aikana. NATO ei ole myöntänyt yhtäkään siviiliuhria.

Joitain uhreja on kuitenkin tullut tähtäysvirheiden ja/tai viallisten ammusten seurauksena. NATO:n olisikin pitänyt aloittaa uhrien monitorointi osana sen toimia Libyassa, Davis kehottaa. Tarkka monitorointi on keskeistä tutkimuksille koskien väärinkäyttöjä ja lakirikkomuksia. Se voi myös auttaa sodan todellisen hinnan, niin rahassa kuin ihmishengissäkin, laskemisessa.

Varmistuuko konfliktin jälkeinen rauha ja vakaa demokratia?

Davisin mielestä tilanne näyttää tällä hetkellä lupaavalta, mutta paljon voi vielä mennä vikaan. Mahdollisesti nousevia uhkia ovat esimerkiksi heimojen ja aseellisten joukkojen vastaiset valtataistelut, humanitaarinen kriisi, suuri pakolaisvirta tai vihamielisen hallinnon nousu valtaan.

Aseiden, joita liikkuu Libyassa suuria määriä, kerääminen pois on ensisijaisen tärkeää. Myös Saharan eteläpuolisten valtioiden kansalaisten suojelu on keskeinen asia. On tärkeää muistaa, että tulevina kuukausina Libya tarvitsee niin teknillistä kuin taloudellistakin tukea.

Onko NATO heikompi vai vahvempi Libyan jälkeen?

Monien tarkkailijoiden mukaan Libyan operaatio paljasti kaksi liittoutuman sisällä kasvavaa heikkoutta: jäsenmaat ovat ottaneet entistä enemmän nk. a la carte -lähestymistavan velvollisuuksiinsa NATO:ssa ja jäsenmaiden välillä vallitseva "kapasiteettikuilu" jatkaa kasvamistaan.

NATO:n puolesta on kuitenkin Davisin mukaan huomattava se, että Libya operaatio pantiin käyntiin erittäin nopeasti. Reagointi Libyan tilanteeseen oli huomattavasti nopeampi kuin esimerkiksi Bosniassa tai Kosovossa - lentokieltoalue Libyassa luotiin 2 päivässä, kun Bosniassa siihen meni 12 päivää.

Libya oli ensimmäinen NATO:n sotilaallinen operaatio, jossa Yhdysvallat ei ollut keskiössä. Amerikkalaisvastaisuus ei noussut kysymykseksi, kun operaation johto oli englantilaisten ja ranskalaisten käsissä. NATO:n 28 jäsenmaasta 14 antoivat operaatiolle sotilaallisia voimavaroja.

Kapasiteettikuilusta puhuttaessa Davis huomauttaa, että eroista huolimatta eurooppalaisten jäsenmaiden armeijoiden kapasiteetit vastaavat paremmin niiden sotilaallisia tarpeita - kotimaan puolustus, rauhanturvatehtävät ja kriisinhallintaoperaatiot - kuin Yhdysvalloissa. Vaikka eurooppalaisten tulisikin mahdollisesti kuluttaa puolustusvarojaan järkevämmin, Yhdysvaltojen tulisi kuluttaa vähemmän ja keskittyä "pehmeämpiin" turvatoimiin, huomauttaa Davis.

Yhtenäisyyden puute NATO:ssa on huolestuttavaa, eikä se ole tullut esille vain Libyan operaation yhteydessä. Liittouman yhdessä pitävän "liiman" löytyminen kylmän sodan ja syyskuun 2001 iskujen jälkeisessä maailmassa on edelleen ongelmallista.

NATO:n tulee päättää, haluaako se asettaa ensisijaiseksi missiokseen kansanmurhien ja laaja-alaisten julmuuksien estämisen. Liittouman tulisi toteuttaa suojeluvastuun normin asettamia suuntaviivoja ja ottaa sen periaatteet moraalisiksi ja strategisiksi imperatiiveikseen. Näin ollen myös resursseja pitäisi suunnata mm. kansanmurhien estämiseen, ennakkovaroitusjärjestelmiin ja NATO:n sotilaallisten voimavarojen käyttöön YK:n rauhanturvaoperaatioissa, Davis huomauttaa.