Oliko turvaneuvoston päätös viedä Libyan tapaus ICC:hen pelkkä poliittinen veto?

YK:n turvallisuusneuvoston yksimielinen päätös ohjata Libyan tapaus tutkittavaksi Kansainväliselle rikostuomioistuimelle (ICC), on ennemmin poliittinen kuin lainopillinen ratkaisu, toteaa Simon Jennings IWPR:sta (Institute for War and Peace Reporting). Jennings onkin huolissaan siitä, heikentääkö turvallisuuskokouksen päätös ICC:n toimintakykyä ja uskottavuutta.

Koska Libya ei ole allekirjoittanut ICC:n perussopimusta, ICC voi aloittaa tutkimukset vain turvallisuusneuvoston pyynnöstä. ICC:n syyttäjä Luis Moreno Ocampo aloittikin tutkimukset Libyan hallituksen kansalaisiaan vastaan tekemistä rikoksista viime viikolla, viisi päivää sen jälkeen, kun turvallisuusneuvosto oli ohjannut Libyan tapauksen ICC:lle.

Turvallisuusneuvoston menettelytapa eroaa merkittävästi niistä tapauksista, joissa ICC:n syyttäjä itse aloittaa tutkimukset. Jälkimmäisessä tapauksessa syyttäjän on saatava tutkinnalleen hyväksyntä kolmen tuomarin muodostamalta paneelilta, mikä laillisesti vahvistaa hänen päätöksensä tutkia rikoksia. Tällaista laillista hyväksyntää ei tarvita tapauksissa, joissa turvallisuusneuvosto ohjaa tilanteen tutkittavaksi ICC:lle.

Simon Jenningsin mukaan turvallisuusneuvoston päätös ohjata Libyan tapaus tutkittavaksi ICC:lle on tervetullut, mutta samalla se nostaa esiin vakavat poliittiset esteet kansainvälisen oikeuden toiminnalle. Jennings toteaa turvallisuusneuvoston päätöksen olleen nimittäin ennemmin poliittinen kuin laillinen päätös. Turvallisuusneuvosto viittasi päätöksensä tueksi Libyassa tapahtuneisiin "laajamittaisiin ja systemaattisiin hyökkäyksiin", mutta ovatko hyökkäykset Libyassa olleet sen hirveämpiä kuin niissä maissa, joissa turvallisuusneuvosto on jättänyt ne huomioimatta, Jennings kysyy osoittaen, että esimerkiksi Sri Lankassa 7000 siviiliä on kuollut etnisissä yhteenotoissa.

Ottaen huomioon sen, kuinka kansainvälinen yhteisö on kääntynyt Libyan johtaja Muammar Gaddafia vastaan, turvallisuusneuvoston ratkaisu ei ollut mitenkään erityisen rohkea. Jennings kyseenalaistaakin sen, kuinka ICC voi toimia merkittävänä pelotteena, mikäli vaaditaan tämän mittaluokan kansainvälistä eristämistä ennen kuin kansainvälistä oikeutta vaaditaan.

Toisaalta USA tukee Libyan tapauksen käsittelyä ICC:ssä, mikä on Jenningsin mukaan edistyksellinen askel kohti kansainvälisen oikeuden toteutumista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ICC olisi saanut täydellisen tuen valtioilta. Esimerkiksi Afrikan Unioni on pyytänyt turvallisuusneuvostoa viivyttämään kenialaisia virkamiehiä vastaan nostetun jutun käsittelyä. Lisäksi Jennings huomauttaa, että vaikka turvallisuusneuvosto on ohjannut Libyan tapauksen ICC:lle tutkittavaksi, se ei ole vielä tarjoutunut maksamaan tutkimuksia tai mahdollista oikeudenkäyntiä huolimatta ICC:n rahoituspulasta.

Kansainvälisen oikeuden toteutumista heikentää Jenningsin mukaan myös se, että viime viikolla pantiin toimeen YK:n päätöslauselma 1970, jonka nojalla mahdollisia Libyassa toimivia YK:n joukkoja voidaan suojella ICC:n syytteiltä. Tällainen valikoiva oikeus ei ole yhdenmukainen ICC:n perussopimuksen kanssa, jonka 13. artiklan mukaan ICC:lla on tuomiovalta koko tutkittavasta tilanteesta kaikkine ulottuvuuksineen, ei vain tietyistä sen tutkittavaksi annetuista rikoksista. Tämän tarkoitus on estää se, että ICC:tä käytettäisiin poliittisiin tarkoituksiin, esimerkiksi konfliktin tutkimiseen vain yhden osapuolen kannalta. Näin ollen päätöslauselman 1970 toimeenpano on sekä ICC:n perussopimuksen että kansainvälisen lain vastaista.

Jenningsin mukaan ICC:stä voi tulla aito pelote vain, jos se ei alistu turvallisuusneuvoston jäsenmaiden poliittisille oikuille. Kansainvälinen oikeus perustuu objektiivisuuteen, eivätkä ICC:n tutkimukset saisi rajoittua vain niihin maihin, jotka ovat allekirjoittaneet sen perussopimuksen. Jos turvallisuusneuvosto yhä vaatii auktoriteettia ohjata rikoksia ICC:lle tutkittavaksi, sillä tulisi olla laillinen, eikä vain poliittinen, perusta tehdä niin. Turvallisuusneuvosto voisi esimerkiksi nimittää tuomareita vahvistamaan rikosten tutkimisen aloittamista, jolloin sen päätökset eivät ajaisi niinkään poliittisia intressejä, vaan kansainvälistä oikeutta.