Rauha keskeiseksi EU:n ulkosuhdehallinnon tavoitteeksi

EU on edennyt merkittävästi yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisessä ja avun tarjoamisessa kehitysmaille ja konfliktialueille. Vuonna 2009 tehdyn kyselyn mukaan ihmiset eri puolilla maailmaa pitävät EU:ta mieluisimpana konfliktien sovittelijana muihin kansainvälisiin toimijoihin verrattuna. EU:ta kuitenkin kritisoidaan usein johdonmukaisuuden puutteesta: EU saattaa toimia tietyssä maassa jopa ristiriitaisin tavoittein, koska konfliktinratkaisu kuuluu sekä komission että ministerineuvoston toimenkuviin.
Lissabonin sopimuksessa rauhanrakentaminen ja konfliktinehkäisy mainitaan unionin ulkosuhdehallinnon tavoitteiksi. Sopimuksen mukaan EU:n tarkoituksena on 'edistää rauhaa, unionin arvoja ja kansojensa hyvinvointia' sekä ehkäistä konflikteja ja vahvistaa maailmanlaajuista turvallisuutta (artiklat 3.1. ja 21.2).
Muutoksen myötä on vaara, että ulkosuhdehallinnon byrokratia lisääntyy, kun velvoitteet kolminkertaistuvat.

Institutionaalinen yhdentyminen

Institutionaalinen yhdentyminen tarkoittaisi, että kaikki oleelliset EU-instituutiot siirtyvät uuteen ulkosuhdehallintoon. Käytännössä tämä toisi mahdollisuuden lähestyä konflikteja yhdenmukaisesti.
Nykyään eri toimijat ja instituutiot rakentavat omat tavoitteensa, joihin ne pyrkivät itsenäisesti. Toki tässäkin mallissa on koordinointia tapahtunut, esimerkiksi tiedonvälityksessä.
• EPLO:n mukaan EU:n ulkosuhdehallinnon pitäisi yhdistää mahdollisimman monta EU:n ulkopolitiikasta vastaavaa pääosastoa: mm. ulkosuhteiden ja kehitystyön sekä kaupan pääosastot, ECHO, EuropeAid, ja neuvoston sihteeristön kriisinhallintoyksikkö. Näin EU:n ulkopolitiikalle saadaan yhtenäinen poliittinen ja operatiivinen kehys. EU-edustustot pitäisi myös yhdistää EU:n ulkosuhdehallintoon.

Rauhanrakentamisen vahvistaminen

EU on poliittisesti sitoutunut rauhanrakentamiseen ja konfliktinehkäisyyn, mutta monet asiat priorisoidaan niiden edelle. EU ei tarvitse uusia suurisuuntaisia strategioita; se tarvitsee käytännöllistä, huolellista ja hyvin resursoitua toimintaa toteuttaakseen rauhaa koskevat velvollisuutensa. Mikäli EU:n velvollisuudet halutaan antaa EU:n ulkosuhdehallinnon toteutettavaksi, rauhanrakentamisella tulee olla riittävän merkittävä asema hallinnossa, jotta sitä ei työnnetä sivuraiteelle. Vaikutusvaltaisen ja kokeneen virkahenkilön tulee olla vastuussa rauhanrakentamisesta.
• EPLO tukee Rauhanrakentamisen ja kriisinhallinnan pääosaston perustamista. Rauhanrakentamisen osaston tulisi raportoda ulkopolitiikan korkealle edustajalle.

Rauhanrakentamisen osastossa tulee olla:
- Yksikkö, joka vastaa vakautusrahaston (Instrument for Stability) strategisesta suunnittelusta. Mukana olisi rauhanrakentamisen tiimi, jonka henkilökuntaa ja voimavaroja vahvistetaan.
- Sukupuoli- ja ihmisoikeusasiantuntijoita varmistamaan, että sukupuoli- ja ihmisoikeuspolitiikkaa sovelletaan käytännössä.
- Välitystoiminnan tukiyksikkö (Mediation Support Cell), joka tehtävä on keskeinen koordinoinnissa ja sovittelussa asiantuntijoiden kanssa sekä EU:n ulkosuhdehallinnon sisällä että ulkopuolella, kaikissa oleellisissa rauhanrakentamistehtävissä, mukaan lukien siirtymäkauden oikeusjärjestelyt, gender-asiat, SSR, DDR ja resurssien jakaminen.
- Yksikkö, jonka vastuulla on EU:n jäsenvaltioiden ja EU-instituutioiden välisen yhteistyön kehittäminen. Samalla tulisi vahvistaa yhteyksiä muihin oleellisiin organisaatioihin, kuten YK:n rauhanrakennuskomissioon, USA:n hallituksen jälleenrakennus- ja vakausyksikköön sekä alueellisiin organisaatioihin, kuten Afrikan unioniin.

Pääosaston tulee varmistaa, että rauhanrakentamisen lähestymistapaa ja konfliktiherkkyyden oppeja sovelletaan kaikessa EU:n ulkopoliittisessa toiminnassa, myös EU:n ulkosuhdehallinnon vastuualueen ulkopuolella, missä negatiivinen vaikutus konfliktidynamiikkaan on todennäköistä (esimerkiksi kaupankäynnissä, energia- ja maataloudessa sekä kehityksessä).
• EPLO suosittelee, että EU:n ulkosuhdehallinto olisi vastuussa varsinkin hauraita tilanteita koskevien EU-strategioiden suunnittelusta, missä yhtenäinen menettelytapa on ensiarvoisen tärkeä.
Siviili- ja asevaraisen asiantuntijuuden tasapainon varmistaminen
Vastikään luotu CMPD (Crisis Management Planning Directorate) yhdistetään EU:n ulkosuhdehallintoon. Sen vastuulla on strategioiden luominen siviili- ja asevoimien CSDP-missioille. EPLO on ilmaissut huolensa siitä, ettei direktoraatilla olisi riittävää siviiliasiantuntemusta. EU:n tämänhetkisistä CSDP-missioista yksitoista on siviili- ja kaksi asevoimien, mutta CMPD:n johtajalta ja varajohtajalta puuttuu kokemusta siviilikriisinhallinnassa. Valtaosalla työntekijöistä on tausta asevoimissa, mutta kokemusta siviilikriisinhallinnasta ei löydy.
EPLO uskoo, että siviilimissioiden strateginen suunnittelu edellyttää tietämystä ja kokemusta EU:n keskeisistä siviilikriisinhallintatehtävistä. Näitä ovat muun muassa poliisivoimien vahvistaminen, laillisuusperiaate, siviilihallinto sekä siviilien suojelu. Esimerkiksi laillisuusperiaatteen noudattaminen edellyttää tietoa keskeisten instituutioiden pystyttämisestä konfliktia seuraavassa tilanteessa.
Eurooppalaiset ovat sitoutuneita EU:n toimintaan kansainvälisten konfliktien ehkäisemiseksi ja hallitsemiseksi. He kuitenkin kannattavat konfliktien ratkaisemisessa siviilitoimia aseellisten toimien sijaan.
• EPLO suosittelee EU:n siviilitoimien vahvistamista. EU:n jäsenvaltioiden tulee varmistaa, että siviili- ja asevoima-asiantuntemuksen välillä CMPD:ssäon tasapaino ja että kyetään määrittelemään, rekrytoimaan, valmentamaan ja ottamaan käyttöön tarvittavat siviiliasiantuntijat.

Kansalaisyhteiskunnan asiantuntemuksen käyttö

Tällä hetkellä ainoastaan kolme prosenttia komission rauhanrakentamisen ja konfliktinehkäisyn varoista suunnataan kansalaisyhteiskunnalle, vaikka kansalaisyhteiskunnan toimijoilla on elintärkeä rooli pysyvän rauhan rakentamisessa. Esimerkiksi laillisuusperiaatteen edistäminen ja demokraattisten instituutioiden perustaminen edellyttävät kansalaisten kannatusta, sillä he pitävät nämä asiat toiminnassa. Ilman kansalaisten tukea instituutiot todennäköisesti korruptoituvat, mikä puolestaan kasvattaa konfliktin riskiä. Mikäli EU ei tue paikallisväestön hallitukselle antamaa arvostusta, EU:n on vaikea vetäytyä konfliktin vaurioittamasta maasta. Kansalaisyhteiskunnan tukemisen tuleekin olla osa poistumisstrategiaa. Yhtä lailla EU:n omat kansalaiset haluavat aseman EU:n ulkopolitiikassa ja siinä osassa EU:n kansalaisyhteiskuntaa, joka osallistuu konfliktien vaurioittamien maiden elvyttämiseen.
• EU:n ulkosuhdehallinnon tulee tehdä säännöllistä yhteistyötä kansalaisyhteiskunnan kanssa. Siihen tulisi sisältyä vuosittainen keskustelu rauhanrakentamisesta ja kansalaisyhteiskunnalle tulisi antaa mahdollisuus tehdä osa ulkosuhdehallinnon työstä, esimerkiksi EU:n siviiliasiantuntijoiden koulutuksesta ja hauraiden projektien yhtenäistämisestä. Myös kehitysmaiden edustustot tulee rakentaa yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Meriitteihin perustuvan rekrytoinnin tukeminen

EU:n ulkosuhdehallintoon ei tule rekrytoida työntekijöitä vain kansallisen kiintiön perusteella. Työmeriittien arvostaminen rekrytoinnissa mahdollistaa parhaimpien kandidaattien löytymisen, oli heidän taustansa jäsenvaltioissa, EU-instituutioissa tai EU:n ulkopuolella. Hallinnon pitäisi pystyä varmistamaan, että se edistää eurooppalaisten etua, yksittäisten maiden edun sijaan.
• EU-valtioiden diplomaateille tulisi antaa koulutusta EU:n rauhanrakentamisesta. Lisäksi pitäisi rakentaa EU:n ulkosuhdehallintoon kannustimia, jotta sen palveleminen olisi työuran kannalta houkuttelevaa.