Suomen on tehtävä Afganistanin suhteen päätöksiä

Tähän mennessä toiminnan vaikuttavuudella ei Salonius-Pasternakin mukaan ole ollut suurta merkitystä suomalaisessa päätöksenteossa Afganistanin-operaatiota koskien. Esimerkiksi vuoden 2010 päätös rajoittaa sotilaiden määrä alle 200 oli ristiriidassa paikallisten tarpeiden kanssa. Myöskään kokonaisvaltaisuus ei ole toteutunut operaatiotasolla.

Suomelle kävi Afganistanin suhteen niin kuin pienille maille usein käy: sota ei ole suunnitelmallista vaan sinne joudutaan tai ajaudutaan. Päättäjillä on nyt mahdollisuus ja velvollisuus tehdä Afganistania koskevia päätöksiä - vähennetään, kasvatetaan tai muutetaan osallistumista ja sen luonnetta. Jos mitään ei muuteta, lisää se todistusaineistoa siitä, että kansallisen kriisinhallintaprofiilimme kannalta juhlapuheet ja todellisuus eivät kohtaa, Salonius-Pasternak toteaa.

Suomessa on tällä hetkellä sisäpoliittisia paineita operaation supistamiseksi ja sotilaiden määrän vähentämiseksi. Samalla Suomi on lupautunut olemaan Afganistanissa vuoden 2014 asti. Tilanne on monimutkainen ja on tärkeää kuvata päätöksentekijöille eri vaihtoehtoja ja niiden vaikutuksia.
Salonius-Pasternak painottaa sitä, että eri vaihtoehtojen yhteinen lähtökohta on se tosiasia, että Suomi ei voi strategisella tasolla vaikuttaa Afganistanin sodan kulkuun tai rauhan syntyyn. Osallistumalla Suomi voi kuitenkin tukea Afganistanin hallitusta sen haastavissa tehtävissä.

Suomen on oltava valmis ottamaan nopeasti huomioon monet mahdolliset tapahtumat, jotka voivat muuttaa paikallista ja alueellista tilannetta. Salonius-Pasternakin mukaan tällaisia skenaarioita ovat mm. aseellisen vastarinnan väheneminen, Pakistanin kyvyttömyys oman alueensa kontrollointiin ja Intian ja Pakistanin välille syttyvä sota.

Suomi on osallistunut Afganistanin kriisinhallintaoperaatioihin vuodesta 2002 lähtien. Osallistumista on perusteltu mm. seuraavilla tekijöillä: Suomi kantaa kansainvälistä vastuutaan, kriisinhallinta on yksi Suomen ulkopolitiikan peruskivistä, Suomi arvostaa läheisiä suhteitaan Yhdysvaltoihin ja Afganistanissa puolustusvoimat voivat kehittää taitoja, jotka ovat hyödyllisiä Suomen kansallisen puolustuksen näkökulmasta. Salonius-Pasternakin mukaan on selvää, että osallistumisen perustelut ovat painottuneet kansallisiin intresseihin ja tavoitteisiin.
Salonius-Pasternak kartoittaa raportissa neljä vaihtoehtoista päälähestymistapaa Suomen osallistumiselle Afganistanissa vuosina 2012-2015.

Suomi voi vetäytyä maasta. Tämä vaihtoehto perustuu sille näkemykselle, että ISAF-operaation luonne on muuttunut ja Suomi on Afganistanissa sodan osapuoli. Suomi vetäytyisi kaikesta muusta toiminnasta paitsi kehitysyhteistyöstä - niin ISAF- kuin EUPOL-operaatiostakin - vuoden 2012 aikana.

Tämä vaihtoehto vahingoittaisi Suomen kansainvälistä poliittista uskottavuutta ja luotettavuutta merkittävästi, huomauttaa Salonius-Pasternak. Yhdysvaltojen suhtautuminen Suomeen muuttuisi ja Ruotsi ja Saksa, Suomen suurimmat yhteistyökumppanit, voisivat tulevaisuudessa nähdä Suomen epäluotettavana kumppanina.

Vaihtoehtoisesti Suomi voisi pienentää kokonaiskontribuutiotaan ja kohdentaa resursseja siviilitoimintaan. Tämä näkökulma painottaa sitä, että Suomen ei pitäisi olla aktiivinen sodan osapuoli. Laajamittainen osallistuminen ISAF:iin lopetettaisiin ja operaatiossa toimisi enää pieni määrä esikunta- tai koulutusupseereita. Suomen osallistuminen siviilikriisinhallintaan ja kehitysyhteistyöhön voitaisiin pitää ennallaan.
Salonius-Pasternakin mukaan tämä vaihtoehto on monien silmissä houkutteleva sisäpoliittisista ja ideologisista syistä: Suomi tavallaan vetäytyisi sodasta. Mutta vaikka toimijat Afganistanissa vaihtuisivat sotilaista siviilikriisinhallinnan henkilökuntaan, olisi Suomi silti valinnut puolensa ja olisi edelleen osapuoli konfliktissa. Salonius-Pasternak muistuttaa myös, että koska Suomen panos yhteisesti asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi vähenisi, poliittiset seuraukset olisivat pitkälti samat kuin ensimmäisen vaihtoehdon kohdalla.

Kolmantena vaihtoehtona Salonius-Pasternak näkee modifioidun nykymuotoisen osallistumisen. Perusajatus on se, että Suomi pitää 60 miljoonan euron panoksensa, mutta muokkaa osallistumistaan paikallisen tilanteen muutosten perusteella. Suomi voisi kierrättää eri joukkoja ja kerätä kansallisen puolustuksen kannalta tärkeää kokemusta tai ottaa keskeisin roolin tietyn osaamisalueen koulutuksen ja instituutioiden rakentamisessa.
Neljäntenä vaihtoehtona on kontribuution kasvattaminen ja resurssien mahdollinen kohdentaminen. Tämän vaihtoehdon takana on se näkemys, että Suomi on sodan osapuoli ja mikäli onnistumisen edellytyksiä halutaan parantaa, kontribuution lisääminen ja osallistumisen mahdollinen kohdentaminen on looginen valinta. Vaihtoehtoja tämän toteuttamiselle on lukuisia, joista Salonius-Pasternak mainitsee kolme: Suomi voisi kohdentaa jääkärikomppanian partnerointi- ja mentorointitehtäviin koko Pohjois-Afganistanin alueella, ottaa päävastuun Afganistanin armeijan tykistökoulutuksesta tai merkittävän vastuun rajavalvontainstituutioiden kehittämisessä.

Kolmannen ja neljännen vaihtoehdon kohdalla on Salonius-Pasternakin mukaan hyväksyttävä se, että Suomen kontribuutiolla ei itsessään ole strategista merkitystä Afganistanin ja koko alueen tulevaisuuden kannalta. Toisaalta kaksi viimeistä vaihtoehtoa ovat hieman parempia kuin kaksi ensimmäistä: ne vastaavat paremmin paikallisten tarpeisiin ja operaatioon osallistumisen perusteluita.

Raportti on kokonaisuudessaan ladattavissa Ulkopoliittisen instituutin internet-sivuilta www.fiia.fi.