Valtionrakennus – tie rauhaan?

Valtionrakentamisesta on tullut uusi globaali poliittinen prioriteetti sekä rauhanrakennuksen paradigma konfliktien jälkeisissä yhteiskunnissa. Kuitenkin valtionrakennuksen käytäntö on täynnä ongelmia, joihin ei ole helppoja ratkaisuja, muistuttavat Didier Péclard ja David Lanz artikkelissaan "Peacebuilding Through Statebuilding?"

Péclardin ja Lanzin mukaan etenkin kaksi maailmanpolitiikan kehityskulkua ovat vaikuttaneet siihen, että valtionrakentamisesta on tullut ensisijainen rauhanrakentamisen keino. Ensimmäinen näistä on se, että 11.9. terroristi-iskujen jälkeen ns. hauraita valtioita on alettu pitää turvallisuusuhkina. Hauraiden valtioiden katsotaan olevan epätoivotun maahanmuuton kehtoja, ja niiden katsotaan tarjoavan piilopaikkoja terroristeille. Näin ollen hauraiden valtioiden "korjaamisesta" valtionrakennuksen avulla on tullut monien kansainvälisten toimijoiden tavoite.

Toiseksi, hauraat valtiot on alettu nähdä esteenä kehitykselle. Täten valtionrakennuksesta on muodostunut parannuskeino köyhyydelle ja taloudelliselle kehittymättömyydelle konfliktin jälkeisissä yhteiskunnissa.

Péclard ja Lanz toteavat, että monet kansainväliset toimijat ajavat valtionrakentamista rauhanrakennuksen keinona. Esimerkiksi UNDP ja Maailmanpankki yhdessä pyörittävät valtionrakennusohjelmia konfliktien jälkeisissä tilanteissa. Lisäksi etenkin OECD:n raportit ovat asettaneet standardeja kansainväliselle valtionrakennustoiminnalle rohkaisten myös kansallisia kehitystoimijoita tukemaan sitä.

Péclard ja Lanz kuitenkin huomauttavat valtionrakennuksen trendin olevan ongelmallinen, koska sen keinot ovat usein liian normatiivisia ja mekaanisia: heikot valtiot nähdään hoidon tarpeessa olevina potilaina tai ongelmina, jotka voidaan korjata yhteiskunnallisin ja poliittisin keinoin.

Viimeisimmät OECD-raportit eivät enää tyydy lähestymistapaan, jonka mukaan valtioiden on tarjottava tiettyjä hyvinvointipalveluja, kuten koulutusta, terveyttä ja turvallisuutta, ja kansainvälisten valtionrakentajien rooli on vain auttaa niiden tarjoamisessa. Nyt raportit painottavat abstrakteja valtion ulottuvuuksia, kuten sen legitiimiyttä sekä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisiä suhteita. Raportit muistuttavat kansainvälisiä tukijoita siitä, että valtionrakennus on syvästi poliittinen ja ensisijaisesti sisäinen prosessi, joka vaatii kontekstisidonnaisia vastauksia.

Péclardin ja Lanzin mukaan nähtäväksi jää, kykeneekö kansainvälinen yhteisö lunastamaan puheensa valtionrakennuksen suhteen. Väite siitä, että valtionrakennus edistää rauhaa, sisältää nimittäin useita ristiriitoja näiden kahden tavoitteen välillä. Ensinnäkin, rauhan ja vakauden kannalta voi olla edullista ottaa kaikki osapuolet mukaan poliittiseen reformiin vallanjaon kautta, kuten Bosniassa. Toisaalta tämä voi myös heikentää tehokkaan valtion kehitystä pitkällä tähtäimellä.

Samoin vahva kansainvälisen yhteisön läsnäolo voi olla tärkeää rauhan säilyttämiseksi lyhyellä aikavälillä, kuten Kosovossa, mutta valitettavasti tämä voi johtaa myös riippuvaisuuteen auttajista. Lisäksi vaalit ovat välttämätön askel valtionrakennuksessa, mutta ne voivat aiheuttaa väkivaltaisuuksien uudelleen syttymistä, kuten Norsunluunrannikolla.

Etelä-Sudanista tulee maailman nuorin itsenäinen valtio heinäkuussa 2011. Kansainvälinen yhteisö onkin valmistautunut moniin valtionrakennusohjelmiin säilyttääkseen rauhan seudulla.

Péclardin ja Lanzin mukaan Etelä-Sudan asettaa todellisen testin valtionrakennustoiminnalle. Etelä-Sudanissa valtionrakennuksen vahvistamiseksi avunantajamaiden tulisi kanavoida apu uuden hallituksen kautta. Kuitenkin maassa, jossa 85% väestöstä on lukutaidotonta ja jossa viralliset valtioinstituutiot ovat alikehittyneitä, auttajille on houkuttelevaa kiertää valtio ja rahoittaa pelkästään kansalaisjärjestöjä.

Péclard ja Lanz huomauttavat myös, että hallituksen toimintakapasiteettia parantavat valtionrakennusohjelmat vahvistavat Etelä-Sudanissa välttämättä myös sitä puoluetta, joka on kulloinkin vallassa. Näin ollen valtionrakennusyritykset väistämättä lisäävät vallassa olevien vaikutusvaltaa huolimatta siitä, ovatko he sitoutuneet demokratiaan vai eivät.

Etelä-Sudanin tapaus osoittaa, ettei ole olemassa ihmelääkettä valtionrakennuksen problematiikkaan. Péclardin ja Lanzin mukaan ensimmäinen askel onkin tunnustaa, että valtiot muodostuvat usein pitkien ja monimutkaisten neuvotteluprosessien tuloksina, joita kansainväliset toimijat voivat vain vähän kontrolloida.

*** David Lanz on tutkijana Swiss Peace Foundationissa, ja Didier Péclard on NCCR North-Southin tutkija sekä Statehood and Conflict -ohjelman johtaja.